Wall Of Sound

Infadelsista ei sittenkään tullut kriitikkojen uusinta suosikkibändiä, vaan pikemmin kiivaaseen sarjatuleen joutunut sylkykuppi. Näin usein käy yhtyeelle, joka parin lupaavan sinkun julkaisee keskinkertaisuutta uhkuvan pitkäsoiton. Vielä useammin näin käy yhtyeelle, joka naittaa soundissaan jotain häpeilemättömän pintakiiltoista ja aikaan sidottua aiemmin hyvin tutulta kuulostaviin elementteihin. On kuitenkin aivan liian pikainen johtopäätös teilata Infadelsin elektrorock alimpaan helvettiin, sillä paikoin bändi onnistuu missiossaan mainiosti. Erittäin epätasaisen materiaalin keskeltä Infadelsin loihtimat helmet on vain huomattavasti normaalitilannetta vaikeampi löytää.

Okei, Infadels ei ole maailman omaperäisin bändi. Sen sointi nojaa vahvasti tunnustettuihin 80-lukuisiin rock-nimiin, kuten miljoonilla muillakin tämän hetken trendibändeillä. (En edes jaksa laskea kuinka monennen kerran Talking Heads pitäisi jonkun uuden yhtyeen yhteydessä mainita). Infadels ei myöskään täydellisesti pidä tanssituslupaustaan, sillä pitkäsoiton siivuista ainoastaan Jagger ’67 saattaisi heikkona hetkenä pakottaa kuulijan diskolattialle. Mutta bändi onkin parhaimmillaan toisenkaltaisissa paloissa; rajulla ja konstailemattomalla intensiteetillä pintaan puskevat Love Like Semtex ja Murder That Sound ovat ne Infadelsin todelliset taidonnäytteet, joiden mukaan se pitäisi myös arvioida. Varsinkin jälkimmäisen kuultuaan ei ole vaikea ymmärtää miksi mm. Alan McGhee on yhtyeestä kiinnostunut. Sanokaa mitä sanotte, mutta kaikuja aina My Bloody Valentineen ja varhaiseen Primal Screamiin on aistittavissa. Reality TV biisi puolestaan kuullostaa ysärihenkeä kohottaen Spacen (muistatteko vielä?) ja Asian Dub Foundationin ristisiitokselta.

We Are Not The Infadels esittelee lupaavan bändin, joka ei missään nimessä ole parastaan vielä esittänyt. Vaikka levyn epätasaisuus kieltämättä korvaan pistääkin, olen melkoisen varma että yhtyeestä kuullaan vielä. Ja nimenomaan positiivisessa mielessä.