1N: Tällä tavalla

Texicalli

Olen ikävä kyllä ihminen, joka ärsyyntyy aktiivisesti jos joutuu kuuntelemaan teknisesti pätevää mutta sisällöllisesti vaillinaista musiikkia. Häiriinnyn paljon vähemmän kellaribändien rykäisyistä tai vaikka halvoilla synilla soitetusta panhuilu-discosta - näissä on sentään elementtejä, jotka herättävät ihmettelemään että mitähän tuossakin on ajateltu. Ylilyönnitkin viehättävät enemmän kuin niiden puute, jos ei ole mitään muuta mihin tarttua.

1N:n levy Tällä tavalla menee juuri tuohon tyhjänpäiväisten muotovalioiden joukkoon. Pari hämmästystä herättävää seikkaa silläkin onneksi on: Typerän oloinen bändin nimi... paitsi hetkinen, pitäisikö se lausua Yksi-n? Aargh. Vielä typerämpää. Se, että The Beatles leikki typeriä sanaleikkejä nimellään ei oikeuta muita tekemään samaa. Toinen on ensivaikutelmani levyn lähtiessä soimaan. Ensimmäinen kappale Muukalainen alkaa ihan kivalla triphop-loopilla ja Johanna Iivanaisen kylmän etäisellä laululla (tuo koko ajan mieleeni jonkin muun biisin 90-luvun lopusta, mutta en kykene keksimään, minkä). Mutta sitten biisi pääsee vauhtiin, ja muuttuu täysiveriseksi iskelmäksi. Olen petetty. Tämä kaava toistuu useissa muissakin kappaleissa: intro saattaa luvata jotain triphopin tai konesvengin tapaista, mutta itse kappale on jousitettua humppaa. Luulen tämän levyn soivan juuri nyt jossain helsinkiläisessä trendikahvilassa.

Yhtye tuntuu luottavan liikaa Iivanaisen laulusuoritukseen, ja jättävän muut osat musiikissaan lapsipuolen asemaan. Onhan hänellä ihan nätti ääni, ja hän osaa laulaa, mutta melko persoonatonta se kuitenkin on. Lisäksi hänen soisi artikuloivan vähemmän selvästi, sillä sanoitukset (lähes kaikki merkitty hieman yllättäen ei laulajan vaan kitaristi Pekka Raution nimiin) ovat tunnetason ihmissuhdediibadaabaa, joka voisi olla noin tuhannen muun suomalaisen bändin levyltä: säilyt mun sydämessä / on siellä huone lukossa / jonne mulla ei ole avainta. Yhtye on kuin iskelmällisempi ja vähemmän tanssittava Kemopetrol (joka sekin aina on ärsyttänyt minua sisällöttömyydellään ja ärsyttämättömyydellään). Yritän löytää tästä levystä positiivisia piirteitä: Pakoon vuorottelee eri osiensa välillä melko tyylikkäästi. Voisit olla kaunis, tätä voisi ehkä hieman tanssiakin, ja kertsin laulumelodiakin on levyn parhaasta päästä. Tällä tavalla sisältää pykälän verran enemmän dramatiikkaa kuin levyn muut biisit, ja erottuu näin iskevämpänä rumpuineen ja vokaalisampleineen. Päätösbiisissä Taulu on aika kivat urut. Näistäkään mikään ei kuitenkaan ole sellainen, että tuntisin tarvetta soittaa niitä toiselle ihmiselle.

On siis todettava, että 1N:n levy ei ole omaperäinen, sillä ei ole kekseliäitä koukkuja jotka saisivat kuuntelemaan sitä persoonattomuudesta huolimatta, eikä tulkintakaan ole mielestäni niin intohimoista kuin joku epäilemättä väittää (Iivanainen on kuulemma "palkittu jazz-laulajatar"). Sama joku voisi epäilemättä pitää tätä levyä intiiminä, koskettavana tai herkkänä. En minä, ja minua huomattavasti vähemmän kriittinen puolisoni ihmetteli, että mitä tämä tyhjänpäiväinen musiikki jota kuuntelen on, ja voisinko vaihtaa sen johonkin muuhun.