Listenable

Alankomaalainen Textures onnistuu uusimmalla Drawing Circles kiekollaan olemaan samanaikaisesti arvioijan todellinen ihannetapaus, sekä pahin mahdollinen painajainen. Tämä kuuden nuorenmiehen muodostama yhtye kun paiskoo niin monia metallinmuotoja toisiaan vasten, että kaikki genrelokeroinnit voi heti kättelyssä unohtaa auttamattoman kapeina. Alankomaalaisten aikaansaannosta voineekin kutsua moderniksi metalliksi, enkä tarkoita tällä todellakaan mitään nu-metallia, vaan modernia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Edellä mainitut tyylitörmäykset ovat siis aikaansaaneet kuvioita, jotka ovat persoonallisissa ääriviivoissaan sangen haastavia sekä mielikuvitusta kutkuttelevia. Kun törmäystestien tuloksia ryhtyy tutkimaan tarkemmin huomaa, että siellä täällä on selkeitä progressiivisen metallin jäänteitä tyyliin Dream Theater. Niiden ympärillä on tosin havaittavissa runsaasti jäänteitä varhaisesta thrashista Metallican ja Testamentin hengessä. Tähän kun ynnätään vielä melodisempi osasto ja turpaanveto-death on koossa pian sellainen resepti, ettei moista troppia enää ihan joka apteekista löydäkään. Seesteisistä, lähestulkoon rauhallisista tunnelmoinneista, syöksytään päätäpahkaa nopeatempoiseen death-tykytykseen – ja takaisin. Jottei touhu kävisi liian ykitoikkoiseksi, kokeileva ryhmä tekee vierailuja myös melankolisen tunnelmametallin suuntiin ja tällöin koetulosten vertailukohdiksi päätyvät mm. Anatheman albumit.

Vokalistin työsarka on kaikessa massiivisuudessaan jo niin haastava, että bändin pääasiallinen laulaja Eric Kalsbeek ansaitseekin työstään kunniamaininnan ruusukkeilla ja kultasinetillä varustettuna. Olkoonkin että toista kitaraa soittava Jochem Jacobs tukee Kalsbeekia useammassa kipaleessa. Vokalistit tarjoavat myös melodista tulkintaa, vaikka tuntuvatkin uskovan enemmän vastakkaiseen laitaan. Suurimman osan ajasta herrat kähisevät ja huutavat Marko Annalan repivintä laitaa edustavalla tyylillä, joka ei jätä taatusti ketään kylmäksi. Sävellykset ovat kaikessa progressiivisuudessaan ja monimutkaisissa ratkaisuissaan kunnianhimoisia, vaikka äärilaitoihin kikkailuissa ei vielä kurotetakaan. Opeth ja Meshuggah ovat taatusti soineet levylautasilla taajaan, tosin aivan mestareiden tasolle tässä ei pystytä vielä nousemaan.

Texturesin ennakkoluulottomuus on kunnioitettavaa, vaikka lopputulokset eivät aina niin mairittelevia olekaan. Sillisalaattimaisuus ja liian selkeät vaikutteet verottavat kiekon tehoa, etenkin kun se punainen lankakin tuntuu olevan hetkittäin hieman hukassa. Suositellaan nautittavaksi pienissä annoksissa, tehosoitto kun kumoaa vaikutuksen nopeasti.