Joose Keskitalo: Kaupungit puristuvat puristimissa

Helmi Levyt

Joose Keskitalon edellinen Desibelissä arvioitu levytys, vuoden 2004 satoa oleva Luoja Auta pysäytti monella tasolla. Joosen vanhahtava, utuisesta kaiusta narinaan vaihteleva laulu, pelkistetty lo-fi-folk gospel- ja blues-sävyineen ja laulujen – kuten Marko asian arviossaan onnistuneesti tiivisti – kioskikirjallisuutta gospeliin yhdistelevät persoonalliset tarinat veivät mukanaan ja levyä tuli pyöriteltyä hartaasti varsin haikeissa tunnelmissa. Pop-lyyrikon intensiivisyys korostuu entisestään livemuodossa, jossa Joosen ujohko persoona, ajaton ääni, huuliharppu ja omalaatuinen itsetehty metallinen myrkkyruiskukitara hiljentävät yleisön seuraamaan kuin kirkossa.

Näillä lähtökohdilla tämä kahdeksan kappaleen kokonaisuus nauttii ja kärsii kovista ennakko-odotuksista. Niihin vastataankin vahvasti heti avausraidalla Ikaros laskee mäkeä, jossa kreikkalaistaruston vahasiivillä aurinkoon kärähtänyt nuori sankari saa nykypäivän verrokin mäkihyppääjänä. Jari Paukkusen piano ja harmooni saavat ison roolin tässä haikean iloisessa ja kiireettömässä blues-rallissa, samoin Jani Lambergin ”tuhnusti” naputtava rumputahti. Joose pääsee välillä keskittymään pelkkään lauluun ja huuliharppuun, mikä on oikeastaan ihan piristävää. Pääasiahan missä tahansa kappaleessa on että se on joko tarttuva, koskettava, menevä tai kaunis. Ikaros on näitä kaikkia. Asematunnelissa askeltaa rauhallisemmin, korostaen haikeutta upeasti Paavoharjusta tutun Jenni Koivistoisen eteerisellä äänellä. Kaksi täysosumaa heti levyn alussa...

Rajalaulu ei hienosta slaavilaisesta valssitunnelmastaan huolimatta vakuuta ihan yhtä kovilla kierroksilla, vaikka onkin toki kaunis ja herkkä sävellys. Tapio Rautavaaran reissumies-romantiikka saa suomalaista Isontalon Anttia luonteeseensa Kuljen minä maantietä-kappaleeseen, jossa Joose kurottaa komeasti äänellään pelkistetystä näppäily-jumituksesta. Taustalaulu toimii myös hyvin. Paukkusen harmoonilla humiseva Minä ja kapteeni on mielestäni kuultu keikoilla moneen kertaan ja onkin seuraava häränsilmä, hiukan liiankin laiskasta poljennostaan ja lopun liioitellusta revittelystään huolimatta. Kilpa-ajajan letkeä James Dean-kantrihumppa hymyilyttää, vaikka mies tapetaan ja paetaan. Nimibiisi laulaa ylistystä pelkistetysti, Koti-ikävä päättää levyn kiireettä ja kauniisti. Vaikka punainen lanka ei missään kohtaa katkea, on alkupuoli levystä hiukan vahvempi. Silti Kaupungit... on kokonaisuutenakin helposti yksi vuoden koskettavimpia ja kauneimpia levyjä.

Kommenttien keskiarvo:

essami kommentoi 16.04.2006:

Pisteet:

Parhaita suomenkielisiä levyjä! Aivan loistava!