Mogwai: Mr Beast

Rock Action

Viidennellä albumillaan skotlantilainen, postrockin suunnannäyttäjäyhtye Mogwai haluaa uudistaa ilmaisuaan – mutta vain vähän. Tavaramerkiksi muodostunut dynamiikan ääripäiden vaihtelu hiljaisesta kovaan kallistuu Mr Beast -levyllä entistä useammin jälkimmäiseen asentoon. Sen sijaan, että kappalerakenteiden sisällä liikuttaisiin ääripäästä toiseen, kasvatetaan kappaleita alusta loppua kohden. Yhtye itse kuvaileekin uutukaistaan suoraviivaiseksi rock-levyksi. Se on kuitenkin täynnä yksityiskohtia ja nyansseja pelkän kitaravalleilla kaahaamisen sijasta, ja erityisesti kosketinsoittaja Barry Burnsin pianonsoitto hallitsee muutamia kappaleita (Auto Rock, Team Handed, Friend of the Night, Emergency Trap) ja luo yhdessä megalomaanisen kitaravalliarkkitehtuurin tai minimaalisten rumpukone-soundien kanssa kiehtovia ristiriitoja.

Pianon johdattama, kraut-rockin toistosta ammentava Auto Rock avaa levyn jylhästi tuoden mieleen Sigur Rosin hakkaavimmat ja päällekäyvimmät ääniteokset. Glasgow Mega-Snake kuulostaa siltä kuin sinfoniaorkesteri soittaisi särökitaroita, jonka jälkeen onkin aiheellista rauhoittua ei-instrumentaalisen Acid Foodin lo-fi-elektro-tunnelmiin. Travel is Dangerous pauhaa välillä niin intensiivisesti, että vokaalit hukkuvat kitaravallien alle. Folk Death 95 toistaa Glasgow Mega-Snaken hyökkäävää kitarasahausta, mutta puolustaa paikkaansa muutaman rauhallisemman kappaleen jälkeen ja lisää levylle dynamiikkaa. I Chose Horses -kappaleessa vokaalit lausuu, siis nimenomaan puhuu rauhallisesti, japanilaisen hardcore-yhtyeen Envyn Tetsuya Fukagawa. Albumin päättää We´re No Here, joka kasvaa huimaksi instrumentaali-eepokseksi, jonka jälkeen hiljaisuus tuntuu tervetulleen vapauttavalta – kunnes jälleen tekee mieli painaa levysoittimen play-nappulaa.

Mogwai – tuo Glasgown Magyar Posse – on luonut ehjän ja kestävän albumin. Kaikesta massiivisuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta Mr Beast ei tukahduta alleen vyörytyksellään, vaan kitaravalleissa on riittävästi variaatiota ja pelkän sahaamisen sijasta välillä maltetaan myös fiilata ja höylätä. Yli kymmenvuotiaan Mogwain kunnianhimoisessa rockmusiikissa toteutus tavoittaa näkemyksen, jolle uudistumishalu ja kokemuksen tuoma varmuus antavat hyvät lähtökohdat

Kommenttien keskiarvo:

airplanes kommentoi 29.03.2006:

Pisteet:

Arvosteluun itsessään ei ole mitään lisättävää muutamaa seikkaa lukuunottamatta. sigur rosin ja magyar possen mainitseminen mogwain yhteydessä on mielestäni turhaa. mitä yhteistä näillä yhtyeellä on? ne luokitellaan ristiriitaisen post-rock-termin alle. ok. siihen mielestäni loppuu yhteydet. etenkin tuon sigur rosin kannalta olen kovin eri mieltä, koska vaikka molemmat yhtyeet käyttävätkin tiettyjä samoja tyylikeinoja, on lopputulos äänimaailmaltaan edelleen hyvinkin erilainen. kun sigur rosin äänimaailma leijuu eteerisesti pilvissä kauniisti kaikuen, pysyy mogwai edelleen paljon maanläheisempänä. mogwain musiikista huokuu kaikesta omaperäisyydestä huolimatta edelleen erittäin rehellinen ulosanti, kun taas sigur rosin uudemmissa tuotoksissa on liikaa yrittämisen makua. sigur ros ei ole soundimaailmaansakaan hirveän pitkälle agaetis byrjunilta kehittänyt, mikä kulttuuritalon keikalla hieman häiritsi. sigur ros leijuu, mogwai jytää, jos aletaan pelkistämään. myös magyar posse on aika kaukaa haettu vertauskuva, samoista syistä. magyar possen sävellykset ovat filmaattisempia kun mogwain jytä taas kiinnittää kuulijan huomion siihen itse musiikkiin, soittamiseen ja rokkaamiseen.

mogwai on mr. beastilla onnistunut soundinsa uudistamisessa. koskettimet tuovat uutta väriä sävellyksiin, jotka kuitenkin edelleen ovat tunnistettavaa mogwain käsialaa. myös kappaleiden keston lyhentämiseen ollaan käyetty hieman enemmän järkeä kuin edellisellä happy songs...-levyllä. mr. beast on tervetullut lisäys mogwain hienoon diskografiaan, se oikeuttaa paikkansa levyhyllyssä mogwain kohdalla.