Ajattara: �p�re

Spinefarm

Kun Pasi Koskinen erosi Amorphis yhtyeest� saattoi herran alter ego Ruoja keskitty� viimein t�ydell� teholla Ajattara yhtyeen toimintaan. N�in �p�re onkin omalla tavallaan ensimm�inen t�ysin voimin tehty Ajattara-albumi, tosin nyttemmin Koskinen on rekrytoitu Mannhai orkesterin riveihin, joten tutuksi k�ynyt �kaksoisel�m� taitaa jatkua vastakin.

�p�re ei juurikaan mutta Ajattaran aiemmilla levyill� toimivaksi havaittua musiikinteko resepti�. Eli suomenkielist� tummuuteen taipuvaa keskitempoista bl�kkist� / dark metallia t�ss� taotaan jo nelj�nnen kerran. Ruojan laulu on periaatteessa yht� ja samaa tasaista �rin�� raidasta toiseen. Nuotti ei siis juurikaan nouse tahi laske ilke�sti iskevien lyriikoiden maalatessa silmien eteen tylyj� maisemiaan. Noissa pakkasenpuremissa ja kalmanhajuisissa tarinoissa kuolema tekee tuttavuutta kerran jos toisenkin ja lumi tuntuu pysyv�n maassa l�hes ymp�ri vuoden. Jollain ihmeen tavalla Koskinen onnistuu �risem��n niin, ett� periaatteessa jokaisesta sanasta saa helposti selv��, mik� on laskettava ehdottomasti plussaksi. Rummut ja basso rakentavat kaikesta monotonisuudesta huolimatta nykiv�sti takovien kappaleiden pohjat, joita rikastetaan ja syvennet��n synamatoilla, sek� tietysti runsaalla m��r�ll� kitaroita. N�in ��nimaailma on jatkuvasti enemm�n tai v�hemm�n t�ynn�, mutta kiitos onnistuneen tuotannon, mink��nlaista tukkeutumista ei p��se sent��n tapahtumaan.

Ajattara on siis edelleen se vanha tuttu Ajattara. Oma asiansa on sitten se, kuinka hyvin t�t� keskitempoista ja kielt�m�tt� kovasti samasta puusta veistetty� kappalejatkumoa jaksaa kuunnella. Levyn kuuntelee toki kertaistumalta, mutta pari viimeist� kipaletta alkavat kerta toisensa j�lkeen tuntua raskaammilta. Jos Koskinen pystyisi tulevaisuudessa varioimaan enemm�n omaa tyyli�ns�, saattaisi se saada �kki� hyv�n m��r�n lis�� kannattajia. Raskasta ja synnk�� on matka t�ll� kertaa, ja taitaa olla v�h�n liian uuvuttavaa ainakin allekirjoittaneen makuun.