Spinefarm

Kun Pasi Koskinen erosi Amorphis yhtyeestä saattoi herran alter ego Ruoja keskittyä viimein täydellä teholla Ajattara yhtyeen toimintaan. Näin Äpäre onkin omalla tavallaan ensimmäinen täysin voimin tehty Ajattara-albumi, tosin nyttemmin Koskinen on rekrytoitu Mannhai orkesterin riveihin, joten tutuksi käynyt ”kaksoiselämä” taitaa jatkua vastakin.

Äpäre ei juurikaan mutta Ajattaran aiemmilla levyillä toimivaksi havaittua musiikinteko reseptiä. Eli suomenkielistä tummuuteen taipuvaa keskitempoista bläkkistä / dark metallia tässä taotaan jo neljännen kerran. Ruojan laulu on periaatteessa yhtä ja samaa tasaista örinää raidasta toiseen. Nuotti ei siis juurikaan nouse tahi laske ilkeästi iskevien lyriikoiden maalatessa silmien eteen tylyjä maisemiaan. Noissa pakkasenpuremissa ja kalmanhajuisissa tarinoissa kuolema tekee tuttavuutta kerran jos toisenkin ja lumi tuntuu pysyvän maassa lähes ympäri vuoden. Jollain ihmeen tavalla Koskinen onnistuu örisemään niin, että periaatteessa jokaisesta sanasta saa helposti selvää, mikä on laskettava ehdottomasti plussaksi. Rummut ja basso rakentavat kaikesta monotonisuudesta huolimatta nykivästi takovien kappaleiden pohjat, joita rikastetaan ja syvennetään synamatoilla, sekä tietysti runsaalla määrällä kitaroita. Näin äänimaailma on jatkuvasti enemmän tai vähemmän täynnä, mutta kiitos onnistuneen tuotannon, minkäänlaista tukkeutumista ei pääse sentään tapahtumaan.

Ajattara on siis edelleen se vanha tuttu Ajattara. Oma asiansa on sitten se, kuinka hyvin tätä keskitempoista ja kieltämättä kovasti samasta puusta veistettyä kappalejatkumoa jaksaa kuunnella. Levyn kuuntelee toki kertaistumalta, mutta pari viimeistä kipaletta alkavat kerta toisensa jälkeen tuntua raskaammilta. Jos Koskinen pystyisi tulevaisuudessa varioimaan enemmän omaa tyyliänsä, saattaisi se saada äkkiä hyvän määrän lisää kannattajia. Raskasta ja synnkää on matka tällä kertaa, ja taitaa olla vähän liian uuvuttavaa ainakin allekirjoittaneen makuun.