Suruaika: Pelkäämme vain toisiamme

Cyberware Productions

Tamperelainen goottirock/post-punk yhtye Suruaika julkaisi taannoin neljän biisin mittaisen Nimesi jää elämään ep:n, joka lievästä sillisalaattimaisuudestaan huolimatta nostatti odotuksia tätä bändin kolmatta albumia kohtaan. Kyseinen ep jätti kuitenkin myös paljon avoimia kysymyksiä, joihin uusi pitkäsoitto joutuu vastaamaan.

Suruaika onnistuu tällä kertaa luomaan linjakkaan kokonaisuuden, joka on vielä mukavan retrohenkisesti jaettu A- ja B-puoliskoon. Kumpikin puolisko pitää sisällään kuuden raidan annoksen synkkää itsetutkiskelua, nihilistisiä ja suoran haastavia julistuksia, sekä hetkittäin miltei kiusaannuttavan pakahduttavalla tavalla yliromantisoituja tunteita. Musiikillisia vertailukohtia voisivat olla vaikkapa Jussi Hakulisen aikainen Yö, aina luotettava Musta Paraati sekä pienin varauksin myös Joy Division. Suruaika yhdisteleekin kappaleissaan rohkeasti niin epätrendikkäitä ja suoraan 80-luvun alkuun viittaavia aineksia, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lopputulos olisi lähinnä naurettava tai vaivaannuttavan pateettinen. Mutta Suruaika ei olisi Suruaika, jollei se sattuisi kuulumaan tuohon monen kovasti kadehtimaan ja ainakin yhtä monen muun raskaasti pilkkaamaan vähemmistöön. Yhtyeen kappaleissa edellämainitut ainekset syttyvätkin vahvaan eloon, kun ne ammentavat voimaassa sekä menneisyyden tummista virroista että tästä päivästä.

Suruaika tarjoaa A-puolella tarttuvimmat kipaleensa, kun nimibiisi, aiemmin ep:llä kuultu Nimesi jäi elämään sekä Malja eiliselle käynnistävät yhtyeen tummaa usvaa puskevan koneen. Syvempiä vesiä luodataan tämän jälkeen useammankin siivun voimin, kunnes B-puolella peräkkäin soivat Hyvästi maailma ja Tuhansia päitä rock-kaahaukset ravistelevat kuulijan hereille varjoisista aatoksista. Aluksi kyseinen kappalekaksikko ei tuntunutkaan oikein kuuluvan muuhun jatkumoon, mutta toisaalta ilman niiden antamaa säväytystä kumpikaan ilmaisun puolista – reipas rock ja synkemmät raidat – eivät erottuisi näin selkästi toisistaan. B-puolella bändi lähtee muutenkin hakemaan rohkeammin rajojaan ja vaikka jokainen kokeilu ei ehkä onnistukaan, tuo tämä työ kiekolle runsaasti lisäsyvyyttä.

Levyn pahimmat puutteet ovat selvästi soundilliset, mutta kun tunnetta riittää yllin kyllin, ei tuokaan muodostu todelliseksi uhaksi. Suruaika ojentaa tällä kolmannella albumillaan toisen tummaan hansikkaaseen verhotun kätensä kohti menneisyyttä, pitäen kuitenkin samaan aikaan toisella kädellään tiukasti kiinni ruorista – eikä yhtyeen katse herpaannu missään vaiheessa liiaksi edessäpäin avautuvasta horisontista. Näin aikaansaatu musiikki edustaakin jotain, mikä on vain ja ainoastaan yhtyeen itsensä näköistä. Hieno ja kadehdittava saavutus näinä tylsistyttävien valmisratkaisujen aikoina.