The Elected: Sun, Sun, Sun

Sub Pop

Blake Sennett soittaa sekä Rilo Kileyssä (kitara) että The Electedissä (laulu, kitara ja koskettimet). Käsittelyssä oleva Sun, Sun, Sun on jälkimmäisen yhtyeen toinen albumi, joka on äänitetty pitkälti Sennettin ollessa reissun päällä toisen bändinsä kanssa. The Electedin vuonna 2004 julkaistu debyytti Me First kulki ymmärtääkseni jossain kantrin ja taidepopin puolivälissä, yhdistäen mm. rumpukonetta, sekvenssereitä ja lap steeliä. Kakkosalbumillakin maaseutu on se maisema joka ohitse liukuu. Koska biisit on pitkälti äänitelty matkalla, maistuu albumi eniten kiireettömältä ajelulta avaralla ja aurinkoisella preerialla, suoran tien jatkuessa aina taivaanrantaan ja eteenpäin. Sitä suoraa tietähän siellä Amerikassa riittää, ainakin jos paikallista elokuvakulttuuria on uskominen...

Blaken lisäksi levyllä soittavat debyytin tavoin Mike Bloom (kitara) ja Daniel Brummel (basso), rummuissa Jason Boeselin on korvannut Ryland Steen. Bloomin lap steel saa touhussa näkyvimmän roolin, rytmiryhmä jättää suosiolla tilaa Blaken kitaranäppäilyille ja pianolle sekä miehen tunteikkaalle laululle. Haaveellisen linnunlaulu-intron jälkeen steelillä kaiutteleva Would You Come With Me keinuttelee sievästi ja pienesti. Sennettin todella hymyilevä ja intiimi laulu yhdistettynä autereiseen tunnelmaan saa heti kuulijan hyvälle tuulelle. Pelkistetysti pianolla tunnelmoiva Fireflies In A Steel Mill liikahtaa kaihoisampaan suuntaan hellästi silitellen, hillityt torvet ja komeasti kasvatettu loppu kuorruttavat tämän napakympin. Sun, Sun, Sun ei olekaan pelkkää näppäilyä, todistaa värisevästi säröilevä Not Going Home. Hymyilevä tunnelma ei silti katoa mihinkään, hivenen ”isompi” maalailu vain parantaa kokonaisvaikutelmaa.

It Was Love sekoittelee näppäilyä, utuista lap steeliä ja harmonikkaa(?) samaan heleästi valssahtavaan keinutteluun. Jenny Lewisin hienovaraisesti tukema laulu hurmaa edellisiäkin kappaleita tehokkaammin. Nimibiisi näppäilee, antaen otteenvaihtojen kuulua. Hivenen mollimpi sävellys herkistelee – jos mahdollista – vielä edellisiäkin sympaattisemmin, mutta onneksi koko levy ei ole pelkkää melankoliaa. Pienissä annoksissa se täydentää kokonaisuutta oivasti, liian isoina annoksina menee märehtimisen puolelle. Tanssahtelevasti messuava blues torvilla ja ulisevalla orgaanilla Did Me Good on levyn ehdottomia helmiä ja selkeästi The Electedin luovinta ilonpitoa. Hymyilyttävällä virneellä silmäkulmassa...

Seesteiset The Bank And Trust ja Old Times fiilistelevät steelillä, huuliharppu otetaan esiin levyn pelkistetyimmällä raidalla Desiree. I´ll Be Your Man kuiskailee illan viimeisenä hitaana. Muutaman biisin kestänyt löysäily ehtii jo hiukan turruttavaksi, kun vielä Beatiful Rainbowkin keskittyy silittelyyn. Tähän väliin olisin kaivannut yhtä hiukan reippaampaa rallia. Onneksi Biggest Star tulee ja pelastaa. Kiire ei ole vieläkään, mutta soundi on huomattavasti isompi. Torvien töräyttely yhdistettynä laiskaan rullaukseen ja Sennettin hivenen hengästyneen oloiseen lauluun toimii mainiosti. Loppua kohti kasvava kaava on mainio kliimaksi alusta loppuun rennolle albumille.

Introlla ja outrolla vahvistettu 12 raitaa kiireettömän kaunista, indie rockin, kantrin ja klassisen popin seosta. Vaikka touhu saattaa hetkittäin maistua hiukan laiskalta, ei tuntuma karkaa. Ja nykyisessä stressaavassa arjessa tällainen hyvälle mielelle jättävä kiireetön, rennosti hymyilevä ja kaunis musiikkituokio tulee tarpeeseen. Voiko musiikilta sen enempää edes vaatia?