EMI

Pink Floydin kitaristina ja viime levyillä myös pääasiallisena laulajana tunnetuksi tullut David Gilmour on julkaissut vain kaksi soololevyä ennen tätä. Edellisestä levystä About Face on ehtinyt kulua jo 22 vuotta, eikä Floydkaan ole julkaissut uutta kiekkoa sitten vuoden 1994 jäyhän etäisen ja luvattoman heikon Division Bell albumin. Vuosien saatossa odotukset uutta Floyd-materiaalia kohtaan ovat nousseet miltei kestämättömiksi ja huhumylly sai lisää virtaa kun viimekesäinen Live-8 konsertti teki mahdottomasta mahdollisen. Tuolloinhan Roger Waters kapusi ensi kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen yhtäaikaa estradille yhtyeen muiden legendaaristen jäsenten (Richard Wright, Nick Mason, David Gilmour) kanssa. Niinpä Gilmourin uutukainen kaataa hyistä vettä Floydin paluuta hinkuvien fanien niskoihin, sillä maestro kiertää tällä hetkellä loppuunmyydyillä stadioneilla esittämässä omia kappaleitaan, eikä Pink Floydia näin ollen tarvitse odottaa takaisin vielä pitkään aikaan – jos enää koskaan.

Mitä Gilmour on siis saanut aikaiseksi kuluneiden vuosien aikana? Ensinnäkin uudesta albumista henkii ylimaallisen hyvä olo, syvä tyytyväisyys sekä sävyisyys – nämä elementithän ovat toki aina leimanneet herran ilmaisua, mutta eivät koskaan aiemmin ihan näin voimakkaasti. Gilmour tuntuu löytäneen oman paikkansa elämän suuressa kierrossa ja siinä samalla oikean kumppanin rinnalleen. On An Island onkin hiljaisesti etenevä nippu ilmavan onnellisia ja pienimuotoisia kappaleita, jotka rakentuvat oikeastaan hämmästyttävän harvoille elementeille. Akustiset kitarat ja hauraan harmoniset tunnelmat hallitsevat kokonaisuutta, jossa sänköiset soittimet ovat selvästi alakynnessä. Tuloksena on joukko upeita hetkiä, jolloin pakahduttava kauneus miltei sokaisee silkalla olemuksellaan. Erityisesti nimikappale ja levyn päätöksenä soiva Where We Start mykistävät minimalistisella neroudella. Kaiken tämän tunnelmoinnin vastapainoksi kymmenen raidan joukkoon on ujutettu kaksi rock-palaa, joista Take A Breath voisi olla peräisin melkein miltä tahansa tuoreemmalta Floyd-levyltä. Bluesahtava kitarasiivu This Heaven heittäytyy puolestaan tyystin toiseen laitaan rockin suurta jatkumoa, tarjoten näin samalla jotain tyystin omanlaistaan.

Tämänkin levyn varjossa on todettava, että Gilmourin ja Watersin riitaantuminen on yksi modernin rock-historian pahimmista tappioista. On An Islandin suorasukainen, hiljainen ja kaikkeen tyytyväinen Gilmour tarvitsisi rinnalleen Watersin kaltaista suurta metelöitsijää ja kyynikkoa, jonka mahtipontiset visiot ja järjettömyyksiin ulottuvat suunnitelmat puolestaan kaipaavat aina suoristamista ja yksinkertaistamista.

Kumpikaan herroista ei ole saanut sooloillaan aikaiseksi mitään kovinkaan kummoista. Ovathan kaikki nuo kiekot – tämä soolo mukaanluettuna – tasokkaita, mutta Floydille ominainen erinomaisuus ja loistokkuus niiltä on jäänyt puuttumaan. Hyvää vaan ei priimaa, joka tosin löytänee helposti kuulijansa ja myy jälleen miljoonia. Itse taidan jäädä odottelemaan sitä Floydin mahdollista viimeistä paluuta.