David Gilmour: On An Island

EMI

Pink Floydin kitaristina ja viime levyill� my�s p��asiallisena laulajana tunnetuksi tullut David Gilmour on julkaissut vain kaksi soololevy� ennen t�t�. Edellisest� levyst� About Face on ehtinyt kulua jo 22 vuotta, eik� Floydkaan ole julkaissut uutta kiekkoa sitten vuoden 1994 j�yh�n et�isen ja luvattoman heikon Division Bell albumin. Vuosien saatossa odotukset uutta Floyd-materiaalia kohtaan ovat nousseet miltei kest�m�tt�miksi ja huhumylly sai lis�� virtaa kun viimekes�inen Live-8 konsertti teki mahdottomasta mahdollisen. Tuolloinhan Roger Waters kapusi ensi kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen yht�aikaa estradille yhtyeen muiden legendaaristen j�senten (Richard Wright, Nick Mason, David Gilmour) kanssa. Niinp� Gilmourin uutukainen kaataa hyist� vett� Floydin paluuta hinkuvien fanien niskoihin, sill� maestro kiert�� t�ll� hetkell� loppuunmyydyill� stadioneilla esitt�m�ss� omia kappaleitaan, eik� Pink Floydia n�in ollen tarvitse odottaa takaisin viel� pitk��n aikaan � jos en�� koskaan.

Mit� Gilmour on siis saanut aikaiseksi kuluneiden vuosien aikana? Ensinn�kin uudesta albumista henkii ylimaallisen hyv� olo, syv� tyytyv�isyys sek� s�vyisyys � n�m� elementith�n ovat toki aina leimanneet herran ilmaisua, mutta eiv�t koskaan aiemmin ihan n�in voimakkaasti. Gilmour tuntuu l�yt�neen oman paikkansa el�m�n suuressa kierrossa ja siin� samalla oikean kumppanin rinnalleen. On An Island onkin hiljaisesti etenev� nippu ilmavan onnellisia ja pienimuotoisia kappaleita, jotka rakentuvat oikeastaan h�mm�stytt�v�n harvoille elementeille. Akustiset kitarat ja hauraan harmoniset tunnelmat hallitsevat kokonaisuutta, jossa s�nk�iset soittimet ovat selv�sti alakynness�. Tuloksena on joukko upeita hetki�, jolloin pakahduttava kauneus miltei sokaisee silkalla olemuksellaan. Erityisesti nimikappale ja levyn p��t�ksen� soiva Where We Start mykist�v�t minimalistisella neroudella. Kaiken t�m�n tunnelmoinnin vastapainoksi kymmenen raidan joukkoon on ujutettu kaksi rock-palaa, joista Take A Breath voisi olla per�isin melkein milt� tahansa tuoreemmalta Floyd-levylt�. Bluesahtava kitarasiivu This Heaven heitt�ytyy puolestaan tyystin toiseen laitaan rockin suurta jatkumoa, tarjoten n�in samalla jotain tyystin omanlaistaan.

T�m�nkin levyn varjossa on todettava, ett� Gilmourin ja Watersin riitaantuminen on yksi modernin rock-historian pahimmista tappioista. On An Islandin suorasukainen, hiljainen ja kaikkeen tyytyv�inen Gilmour tarvitsisi rinnalleen Watersin kaltaista suurta metel�itsij�� ja kyynikkoa, jonka mahtipontiset visiot ja j�rjett�myyksiin ulottuvat suunnitelmat puolestaan kaipaavat aina suoristamista ja yksinkertaistamista.

Kumpikaan herroista ei ole saanut sooloillaan aikaiseksi mit��n kovinkaan kummoista. Ovathan kaikki nuo kiekot � t�m� soolo mukaanluettuna � tasokkaita, mutta Floydille ominainen erinomaisuus ja loistokkuus niilt� on j��nyt puuttumaan. Hyv�� vaan ei priimaa, joka tosin l�yt�nee helposti kuulijansa ja myy j�lleen miljoonia. Itse taidan j��d� odottelemaan sit� Floydin mahdollista viimeist� paluuta.