Death Cab For Cutie: Plans

Atlantic

Alun perin jo viime vuoden puolella julkaistu, Yhdysvaltalaisen indie pop-yhtyeen Death Cab For Cutien viides pitkäsoittolevy Plans julkaistaan uudelleen. Eli vaivihkaa pop-piirien hehkutusbändien kermaan noussut nelikko näyttää menestyvän hyvin. Alkupuolen levytystensä pienimuotoinen äkkivääryys tuntuu Plansillä jääneen taakse ja yhtyeen melankolinen indie-pop maistuu lähinnä raukealta ja täyteläiseltä. Jos asetetaan vaakakuppiin yllätyksetön kauneus klassisilla melodioilla sekä hivenen luovempi pyristely, on Ben Gibbard kumppaneineen istahtanut edellä mainittuun. Silti en voi pitää tapahtunutta taantumisena, pikemminkin tuntuisi että yhtye on halunnut vaihteeksi tehdä albumin, joka on vain ja ainoastaan kaunis. Samaan suuntaanhan siirtyi myös edellinen Transatlanticism. Eikä se ole mitenkään huono tavoite. Levyyn pitää vain osata suhtautua DCFC:n sinä ”toisena heleänä levynä”, eikä odottaa sen kummempia uusia innovaatioita.

Levyn paras osasto sijoittuu pääasiassa alkupäähän: Kirkkouruista hymyilevään lauleluun ja pehmeään silittelyyn kasvava The Marching Bands Of Manhattan marssii kiireettömästi, Soul Meets Body helisee kaihoisasti alternative diskon haikeasti keinuvilla hitailla. Mukavan ripeä potku toimii hyvin seesteisen tunnelman vastapainona. Pienesti vaaniskellen marssiva Summer Skin on melkoisen pysähtynyt unelmointi, Different Names For The Same Songin pianoillessa komeasti maalaillen. Vaikka loppubiiseissäkään ei hirveästi horjahdella, alkaa touhuun ehkä hivenen turtua mitä pidemmälle mennään. Silti, vaikka odottamattomia seikkailuja ei varsinaisesti hypähdä tielle, vakuuttaa Plansin alusta loppuun kestävä vakaus ja rauha levyn olevan todellinen nautinto mutta ehkä vain tiettyyn tunnelmaan. Onko se sitten eron jälkimainingit, makoilu aurinkoisella ruoholla vai vapaapäivä kotisohvalla, se riippunee itse kunkin makutottumuksista.

Mainitsisin vielä yksittäisenä hienoutena riisutun I Will Follow You Into The Darkin, jossa Gibbardin hieno äänenkäyttö saa arvoistansa tilaa. Toki pelkkä laulu ei kanna DCFC:n soundia ja pääasiassa soitolla luotu tunnelmakin pistää peukkua pystyyn. Kuunnelkaapa vaikka Different Names For The Same Songin loppupuolta. Särö jää levyllä todella vähiin, mutta täydentää kuvaa hyvin esimerkiksi Someday You Will Be Lovedin melankoliassa. Pirtein biisi on ilman muuta Crooked Teeth, joka menevyydellään ja valollaan nousee levyn helmiin. Useammassakin näkemyksessä levystä on korostettu että tämä on nyt sitten se yhtyeen isolle yhtiölle siirtymisen jälkeinen levytys. Okei, ehkä lopputulos on hiotumpi kuin ennen, mutta mielestäni se sopii tällaiseen turvalliseen ja täyteläiseen poppiin hyvin. Vaikka siis monta osaa söpöydestä on voitu menettää, on tämä kypsä kauneuskin omassa sarjassaan melkoisen upeata.