Death Cab For Cutie: Plans

Atlantic

Alun perin jo viime vuoden puolella julkaistu, Yhdysvaltalaisen indie pop-yhtyeen Death Cab For Cutien viides pitk�soittolevy Plans julkaistaan uudelleen. Eli vaivihkaa pop-piirien hehkutusb�ndien kermaan noussut nelikko n�ytt�� menestyv�n hyvin. Alkupuolen levytystens� pienimuotoinen �kkiv��ryys tuntuu Plansill� j��neen taakse ja yhtyeen melankolinen indie-pop maistuu l�hinn� raukealta ja t�ytel�iselt�. Jos asetetaan vaakakuppiin yll�tykset�n kauneus klassisilla melodioilla sek� hivenen luovempi pyristely, on Ben Gibbard kumppaneineen istahtanut edell� mainittuun. Silti en voi pit�� tapahtunutta taantumisena, pikemminkin tuntuisi ett� yhtye on halunnut vaihteeksi tehd� albumin, joka on vain ja ainoastaan kaunis. Samaan suuntaanhan siirtyi my�s edellinen Transatlanticism. Eik� se ole mitenk��n huono tavoite. Levyyn pit�� vain osata suhtautua DCFC:n sin� �toisena hele�n� levyn�, eik� odottaa sen kummempia uusia innovaatioita.

Levyn paras osasto sijoittuu p��asiassa alkup��h�n: Kirkkouruista hymyilev��n lauleluun ja pehme��n silittelyyn kasvava The Marching Bands Of Manhattan marssii kiireett�m�sti, Soul Meets Body helisee kaihoisasti alternative diskon haikeasti keinuvilla hitailla. Mukavan ripe� potku toimii hyvin seesteisen tunnelman vastapainona. Pienesti vaaniskellen marssiva Summer Skin on melkoisen pys�htynyt unelmointi, Different Names For The Same Songin pianoillessa komeasti maalaillen. Vaikka loppubiiseiss�k��n ei hirve�sti horjahdella, alkaa touhuun ehk� hivenen turtua mit� pidemm�lle menn��n. Silti, vaikka odottamattomia seikkailuja ei varsinaisesti hyp�hd� tielle, vakuuttaa Plansin alusta loppuun kest�v� vakaus ja rauha levyn olevan todellinen nautinto mutta ehk� vain tiettyyn tunnelmaan. Onko se sitten eron j�lkimainingit, makoilu aurinkoisella ruoholla vai vapaap�iv� kotisohvalla, se riippunee itse kunkin makutottumuksista.

Mainitsisin viel� yksitt�isen� hienoutena riisutun I Will Follow You Into The Darkin, jossa Gibbardin hieno ��nenk�ytt� saa arvoistansa tilaa. Toki pelkk� laulu ei kanna DCFC:n soundia ja p��asiassa soitolla luotu tunnelmakin pist�� peukkua pystyyn. Kuunnelkaapa vaikka Different Names For The Same Songin loppupuolta. S�r� j�� levyll� todella v�hiin, mutta t�ydent�� kuvaa hyvin esimerkiksi Someday You Will Be Lovedin melankoliassa. Pirtein biisi on ilman muuta Crooked Teeth, joka menevyydell��n ja valollaan nousee levyn helmiin. Useammassakin n�kemyksess� levyst� on korostettu ett� t�m� on nyt sitten se yhtyeen isolle yhti�lle siirtymisen j�lkeinen levytys. Okei, ehk� lopputulos on hiotumpi kuin ennen, mutta mielest�ni se sopii t�llaiseen turvalliseen ja t�ytel�iseen poppiin hyvin. Vaikka siis monta osaa s�p�ydest� on voitu menett��, on t�m� kyps� kauneuskin omassa sarjassaan melkoisen upeata.