Kätyrit: Avoimella maalla (ep)

Hiljaiset levyt

Pari vuotta sitten ilmestyneellä debyytillään Silminnäkijä jo tuolloin veteraanibändin leimaa kantanut Kätyrit liikkui melko melankolisesti energisesti paahtavan rokkipunkin parissa. Seitsemän biisin Avoimella maalla –ep:llä Mikko Huu:n, Kivi Larmolan, Pete Korhosen ja Aki Kuosmasen muodostama nelikko on yhdistänyt voimia legendaarisen Mana Mana-kitaristi Otra Romppasen kanssa, joten tummasti junnaavaa säröä luulisi kuulevansa. Melko rämisevä soundi levyllä kieltämättä soikin, mutta pelkkää mustaa risukkoa tämä ep ei pidä sisällään. Huolimatta hetkittäin hyvinkin karuista ja melankolisista tarinoista on Kätyrien soitossa myös toivon tunnetta ja pirteää valoisuutta mukana. Pääasiassa tarinoissa maalataan kuitenkin kuvaa routaisesta suomalaisesta maanis-depressiivisyydestä, jossa kiero huumori ja itsepäisyys ovat ainoa tie mennä ryteiköistä läpi. Puut vaikka otsalla poikki...

Kuitenkin kuollaan vetää sata lasissa, pyörteillen kahjosti ja laukaten kuin ohjaksista karannut ravihevonen. Otran ja Annan taustalaulut toimivat hyvin yhtyeen omien laulujen ohessa. Mun varjoni kaahaa yhtä kiivaasti, muttei ihan yhtä tarttuvasti kuin avaus. Nimibiisi junnaa alavireisesti, päästen lähimmäs sitä mitä ennakkoon odotin yhtälöstä Kätyrit Otra. Vahviten mainittu iloisuus paistaa Valkea kuulas -raidasta, sopiva sanat tähän yhteyteen voisivat olla hilpeä ja letkeä – siis kaikesta kitarapaahteesta huolimatta. Syvän meren kultaa vakuuttaa hyvällä kerrolla, säkeitten miltei kähisevä vaaniskelu vaihtaa tunnelmaa edellisestä raidasta melkein toiseen päätyyn asti. Eli aika kireä veivaus. Vieläkin tiukempi paahto kuullaan seuraavana, kun Kuin enkeli spurttaa rämisten. Pekka Pennasen käsialaa oleva hieno Maa on syntinen laulu lähestyy synkeydessään ja junnaavuudessaan jo itseään Mana Manaa.