Placebo: Meds

Virgin

Placebon ura alkoi varsin jähmeästi. Kahden ensimmäisen levyn kappalemateriaali oli kiltisti sanottuna vielä varsin epätasaista, vaikka joukkoon mahtui muutamia Every You Every Men kaltaisia helmiä. Tummasävyisen ja orastavan kokeellisen Black Market Musicin (2000) myötä Placebo oli vähällä ajaa totaalisesti metsään, mutta laskusuuntaus jäi onneksi lyhyeksi. Hämmentävän kestäväksi levyksi osoittautunut Sleeping With Ghosts (2003) nosti trion kertarykäyksellä yhdeksi kuluvan vuosikymmenen merkittävimmistä yhtyeistä, todistaen samalla vääräksi kaikki epäilyt Brian Molkon sävellystyön rajoittuneisuudesta. Kun vielä otetaan huomioon Placebon hidas kypsyminen äärimmäisen tiukaksi live-yhtyeeksi, voidaan sanoa että lähtökohdat Medsille ovat enemmän kuin otolliset.

Meds alkaakin todella lupaavasti. Yhdessä The Kills-bändin Allison Mosshartin kanssa duetoitu nimibiisi on Placeboa parhaimmillaan – kappale, joka näennäisen huolettomasta riffittelystä kasvaa yhtyeelle ominaiseksi kohtalokkaaksi sähkökitaramyrskyksi. Biisin tekstipuolella Molko tosin hieman toistaa itseään, sillä seksi/huumet ovat Placebon tekstien aiheina liiankin ahkerasti käytettyjä. Mosshartin ja Molkon toimiva ”vuoropuhelu” tuo toki useasti kuultuun aihealueeseen täysin uutta sähköä. Myös Medsin kakkossiivulla Placebo iskee kultasuoneen. Kuten useimmat laadukkaat kappaleet, myös Infra-Red vaatii muutaman kuuntelukerran, mutta sen jälkeen kyyti onkin sitä kylmempää. Molkon Medsille sorvaamista pop-koukuista biisin kertosäe on se kaikkein terävin. Jos tätä ei jatkossa lähdetä tarjoaamaan kuluttajille sinkkuna, niin olen syvästi ihmeissäni.

Tämän jälkeen levyn liiton alkaa kuitenkin tulla kuoppia. Drag, Space Monkey ja Follow The Cops Back Home täyttävät paikkansa, mutta juuri muuta kerrottavaa niistä ei ole. Tai no, tuohon Space Monkey-biisiin Placebo on onnistunut loihtimaan etäisesti A Perfect Circlen mieleentuovaa uhkaavuutta. Tämän jälkeen hengähdystauko kuitenkin päättyy ja kolmikko palaa itselleen luonnollisimmalta tuntuvan voimarunttauksen pariin. Post Blue ja Because I Want You toimivatkin hyvin.

Levyn loppupuolen kappaleista on pakko nostaa esiin vielä hauraan kaunis Broken Promise, jolle yhtye on saanut vieraaksi itsensä R.E.M-liideri Michael Stipen. Paperilla Stipen ja Molkon yhdistelmä saattaa tuntua vieraalta, mutta pirun hyvin duetto käytännössä pelittää. Stipen teoksista paras vertailukohta lienee suosikki-R.E.M-levyni, New Adventures In Hi-Fi, joka alakulossaan ja mollimelodioissaan lienee aikaanan vaikuttanut myös Molkoon.

Meds on hieno jatko Placebon nauttimalle nousujohteelle. Vielä on liian aikaista sanoa tuleeko se nousemaan Sleeping With Ghostsin ohi trion parhaana levynä, mutta ainakin yhtyeen varhaisen tuotannon se selättää 6-0. Nyt vain peukut pystyyn että Placebo nähdään tulevana kesänä jollain maamme lukuisista festareista.

Kommenttien keskiarvo:

Otso_O kommentoi 13.03.2006:

Pisteet:

Mielestäni duetto on aivan karmea. Follow the cops back home tosin säväyttää kummasti kuten muutkin hitaammat kappaleet. Aika laajalti jakaantuu ihmiset biisien diggaamisen puolelta.

Aika positiivinen yllätys. Kielletty rakkauteni kykeni vielä varsin passelliin suoritukseen. Parempaan olisi ollut mahkuja jos muutama biisi olisi jätetty pois. Näinkin ihan hyvä.

minna28 kommentoi 16.03.2006:

Pisteet:

Ei tää mikään helppo nakki ole, mutta tykkään koko aika enempi! Osittain myös totaalisen subjektiivisesti ja puolueellisesti: kun ne aiemmatkin levyt oli niiin hyviä, ei tämäkään voi ihan kakka olla jne jne...

JariJ kommentoi 17.03.2006:

Pisteet:

Vähän tyhmää tälläin jälkikäteen omaa arviota kommentoida, mutta kyllä tuo Song To Say Goodbye ansaitsee tulla mainituksi - mitä enemmän sitä pyörittää, sitä paremmalta se kuulostaa. (On muutes aika ainutlaatuista "haudata" levyn ensi sinkku pitkäsoiton vikaksi biisiksi).