Matti Nykänen: Ehkä otin, ehkä en

Edel

Trilogia, tai huonouden akseli, miten vaan, on täydellinen. Ensin tuli Yllätysten yö (1991) ja heti seuraavana vuonna Samurai. Matti Nykäsen musiikillista paluuta saatiin odottaa 14 vuotta. Sillä välin olemme saaneet seurata Nykäsen muita toilailuja, isät ovat kasvattaneet uuden fanisukupolven kertomalla lapsilleen, miten Matti hyppäsi pitemmälle kuin kukaan, sen se osasi. Kukaan ei ole saanut niin paljon anteeksi kuin Matti Nykänen. Tämä asianlaita muuttuu vasta, mikäli Saddam Hussein selviää oikeudenkäynnistään ehdollisella.

Nykäsen kaltaisten korvankääntötemppujen olennaisena osana ovat tietenkin Ihan Oikeat Muusikot, jotka ovat lähteneet tähän karnevaaliin mukaan camp-mielessä, harjoitelluin pokkanaamoin. Jäljestä tulee kieltämättä musiikin kuuloista, ja kun määinnälle pystyy nykyään vielä tekemään aivan mitä tahansa, kiitos Pro Tools -ohjelmiston sekä AutoTune -äänenkorjaimen, monet varmasti päivittelevät, että ”sehän laulaa ihan hyvin”. Itse asiassa teknisesti ottaen Nykänen laulaa tällä levyllä puhtaamminen kuin 90% Suomen laulajista, kun ääntä on kaulittu ja käännetty, kaulittu ja käännetty kvaliteetin kärsiessä niin, että esim. nimiraidassa ex-mäkikotka kuulostaa ottaneen heliumia. Ääni on varmuuden vuoksi jälleen kerran upotettu taustalaulujen ja keskiäänimökän joukkoon, ja mahdolliset soolo-osuudet hän joko puhuu krapulaisella vasemman käden äänellä tai räppää parhaaseen pääkkös-wannabe -tyyliin. Parhaimmillaan olin kuulevinani kyllä Kake Randelin-maisia sävyjä, se on myönnettävä.

Eihän tässä mitään bohemianrhapsodyjä tietenkään voi odotella: piisit toimivat yksinomaan scheissemaisilla jääkiekkomaalikimarahevi- ja jumpsisjömpsis -tasoilla, kornivimpina esimerkkeinä Mervin ja Matin parempi rakkauslaulu ja levyn päättävä Maan korvessa. Aikaisempia hittejä on myös tehty uusiksi, mm. Elämä on laiffii ja Yllätysten yö.

Tätä ilmiötä perustellaan myös huumorilla. Hauskoiksi tarkoitetut kohdat kyllä tunnistaa, mutta nauru juuttuu kurkkuun, kun puhdas myötähäpeä vie voiton. Tämäkin levy on osa koneistoa, jonka uhrina on sairas ihminen, samaa koneistoa, jonka uhriksi Tapani Kansa oli vähällä muutama vuosi sitten joutua. Kyseessä on se, kuka uskaltaa heittää viimeisen kiven. Tuskin kukaan. Sirkus jatkuu, kunnes pelle kuolee.

Levy on otettu lähinnä säälien vastaan. Että tämä on nyt sitä nykästä, nyt käyttöön tähtiasteikko kolmesta viiteen. Tämän äänitteen saamat arvosanat ovat väärin oikeita muusikoita kohtaan. Joka toisessa levyarviossa on perusteltu, että ”tätä ei voi arvioida normaalin levyn kriteerein”. Miksi ei? Helvetti: menenpä sitten meikäläinenkin ensi vuonna Lahteen mäkiviikoille ja ponnistan piukassa, mustassa PVC-mäkihyppypuvussa koko 155-kiloisella olemuksellani niin, että istun pyörätuolissa loppuikäni. Mutta vaadin vähintään 18 pistettä joka tuomarilta, koska ”hyppyä ei voi arvioida normaalin hypyn kriteerein”!

”Paras antaa niille jotain puhuttavaa”. Ostajan markkinat, kysynnän mukaan mennään. Kyllä te ihmiset niin sanoinkuvaamattoman hulluja olette. 2000-luvun alun Suomessa tulee aina lakon sattuessa puheeksi se, voidaanko lakko lopettaa väkisin, poikkeuslailla. Niin Matti Vanhanen joutuu toppuuttelemaan rahvasta, ja kohta ovat asiat taas hyvin. Arvoisa herra pääministeri: voisitteko ystävällisesti suunnata energiaanne tärkeämpiin asioihin, ja harkita musiikkibisnekseen jonkinlaisia poikkeuslakeja aina kun tietyt, nimeltämainitsemattomat diletantit puskevat audioshittiään ilmoille.