SonyBMG

Uutta Egotrippiä on odotettu ja se tulee varmasti hyvin lunastamaan monien odotukset, niin kuuntelijoiden kuin levymyyntilukujenkin suhteen. Vähän liiankin hyvin ja helposti, sanoisin. Selkeää jatkoa tämä albumi toki on edeltäjälleen, Matkustajalle, mutta onko se sitten hyvä asia?

Ensikuuntelulta luulin, että korvissani tai päässäni on vikaa, kun en vanhana bändin fanina saanut levystä oikein mitään irti. Ainakaan mitään mieltä ylentävää. Lukuisten kuuntelukertojen jälkeen minulle alkoi valjeta, että Egotrippi on kasvanut ja muuttunut, minä kenties en. Onhan levy toki yhtenäinen ja tasainen kokonaisuus: laulu on kaunista ja tekstit syvällisiä. Näin on ollut aiemminkin, mutta jotain on jäänyt matkan varrelle. Se virkeä ja pirteä, mutta silti vakavatekstinen poppariporukka on ikään kuin karistanut musiikillisen riemun harteiltaan. Tilalle on tullut raskassoutuisuutta. Levyn kuunteleminen alkoi jossain vaiheessa muistuttaa lumessa tarpomista.

Biisit muistuttavat paikoin suorastaan veisuuta ja slovarien kohdalla yhtymäkohdat rippileirien musiikkihetkiin eivät ole kaukana. Lisäksi tekstejä kuunnellessa mieleeni juolahti kohtaus Mozartista kertovasta elokuvasta Amadeus. Säveltäjämestarille joku hallitsija sanoi, että teoksessasi on liikaa nuotteja. Mieleni tekisi sanoa, että Egotripin biiseissä on liikaa sanoja. Tosin Mozartkaan ei tainnut noudattaa tätä kehotusta – ja hyvä niin.

Onneksi levyltä valopilkkujakin löytyy. Aloitusraita Rakkaani sekä Iloinen aina muistuttavat vanhoista hyvistä ajoista. Ne myös osoittavat, ettei tarvitse olla synkkä ja apaattinen saadakseen tärkeän ja merkityksellisen sanoman perille.

Toivoisin, että Egotripille koittaisi vielä VANHA aika…