Bible Of The Devil: Brutality, Majesty, Eternity

Scarey Records

Retroilu ei ole helppoa. Heavy-retroilu varsinkaan. Heavyperinteitä tributoiva yhtye änkeää helposti kappaleensa surutta täyteen kiljuntaa, tuplakitarasooloja ja bassarijytkeen ryydittämiä junttiköörejä ilman, että oma näkemys tai omat kappaleet saavat tilaa paistaa läpi. Onneksi aina ei ole näin. Kolmannen täyspitkänsä julkaiseva yhdysvaltalainen Bible Of The Devil retroilee myös, mutta on malttanut sulattaa yhteen vaikutteita laajemmalta skaalalta. Brittiheavyä ja jenkkirockia 70-luvulta, NWOBHMia ja aggressiivista stoner rockia, ripauksella modernia mättöä lisäksi. Musiikki on saanut paistua sulatusuunissaan rauhassa, eikä sen jäljiltä pysty nimeämään vain yhtä tai kahta yhtyettä vaikuttajiksi. Bible Of The Devil kuullostaakin perinteiseltä, mutta uudelta.

Jo kansivihkoa selaillessa tietää homman ytimen. Kuvissa poserataan Flying V:iden kanssa, juodaan olutta, painitaan ja näytetään urakalla pahan silmän merkkiä. Lisäksi lauluosuuksien purkittamiseen haetaan näemmä puhtia heiluttelemalla ketjun päässä roikkuvaa piikkipalloa, morningstaria.

Huomio kiinnittyykin ensimmäiseksi laulaja Mark Hoffmannin käheään ulosantiin, joka tuo mieleen raspissaan Udo Dirkschneiderin ja raivossaan sen lippispäisen jätkän Awesome Machinesta. Kitarat mouruavat traditionaalisessa vireessä maanläheisellä autotallisoundilla. Kappaleet ovat vahvaa tavaraa, selkeää heavyä, jossa tehokeinoja ei kummemmin käytetä, ellei kirkonkellon kumahtelua sellaiseksi lasketa. Äänilajinvaihdokset, tahtilajien vuorottelu ja vastaavat kikkailut jätetään suosiolla muille.

Äijämäisestä rähinästä huolimatta melodioita ei ole unohdettu. Kappaleissa käytetään paljon stemmasooloja, jotka ovatkin omalaatuinen yhdistelmä Thin Lizzyä, Iron Maidenin kahta ensimmäistä ja lievää korniutta. Juuri stemmasooloissa huomaa, miten yhtye luottaa kahden kitaran livesoundiinsa myös levyllä - niiden taakse ei ole laitettu täytteeksi kolmatta kitaraa. Intensiteetti tahtoo laskea soolojen ajaksi, niitä tukemaan toivoisi muutakin kuin bassoa.

Avauskolmikko Guns, Germs and Steel, Winds Of Deth ja Cocaine Years, Cocaine Tears on läpikotaisin asiallista rokittamista. Adrenaliini ja hiki melkein pukkaavat pintaan pelkästään kahta ensiksimainittua kuuntelemalla. Mahtikohdat ovat hyvin hallussa eikä niitä säästellä. Levyn keskivaiheilla taso laskee hieman, mutta keskinkertaisempien riffittelyjen väliin onkin kostoksi piiloitettu Warrior Fugue, joka piru vieköön huokuu sellaista heavyklassikon auraa että kyynisemmänkin luulisi uskovan. Loppupuolen kaksikko Sea Of Rape pt. I & II vie melodioillaan homman päätökseen; rauhallisemman ykkösosan ja raskaamman kakkososan yhdistelmä toimii kliseisyydestään huolimatta.

Mikäli tämä levy olisi tehty Englannissa vuonna -82 (ja saatu 54-minuuttisena prässättyä kunnialla vinyylille), siitä voitaisiin nyt pulittaa ebayssa kunnon liuta puntia sen kummemmin mukisematta. Asialla luultavasti samat kaverit jotka viikset hulmuten nokittavat tarjouksiaan Tygers Of Pan Tangin levyistä. It´s ´eavy, mate!