Johanna

Tiikeripojat ovat palanneet! Livemuodossaan viisihenkisen duon toinen pitkäsoitto Crazy Kids Never Learn jatkaa pääsääntöisesti sillä iloisen kohkaavalla, hiukkasen hölmöllä mutta niin kovin sympaattisella party-roketti-kaavalla, mikä jo yhtyeen alkuaikojen lyhyemmillä levytyksillä oli kuultavissa. Pyllyä keikuttavaa nytkettä, komiaa melodiaa, helppoa piipi-urkua ja letkeän riehakasta melskettä.

Kids alkaa yllättäen instrumentaalilla. Toki Magic Mountains rokkaa tiukalla riffillä ja maalaa menevästi, joten se sinänsä puolustaa avaajan paikkaansa hyvin. Sillä seuraava biisikolmikko, kaihoisasti mutta vauhdilla maalaava Higher The Fall, iskevä sinkkubiisi All Time Wasted ja hilpeä Stop & Run on sitä ominta Tiikeriä parhaimmillaan, hymyilevää ja symppistä partypoppista söpöillä kosketinkuvioilla. Ihan yhtä lähelle bändi ei kuulijaansa tunnu tulevan kuin mitä debyytillä, mitä voi pitää jonkinlaisena merkkinä kasvamisesta kohti hivenen seesteisempää aikuisuutta. En tiedä, kuinka suuri miinus moinen on Pommien kohdalla, koska touhu ei missään vaiheessa kasva egoistiseksi ”me ollaan ylempänä kuin te”-asenteeksi tai kylmäksi stadionkikkailuksi. Sama riehakkuus ja välittömyys löytyvät sieltä, mutta vaatii selkeästi entistä enemmän kuuntelukertoja päästä touhuun ns. ”iholle”. Eikä lievä seestyminen edes koske koko levyä, Stop & Run esimerkiksi voisi yhtä hyvin soida Loves Youlla.

Tiukasti tykyttävä Get Around menee jopa hiukan liian lujaa, mutta sopinee keikkariehumiseen hyvin. Punch Me Upin asteen pari rauhallisempi humppatahti ja mainio kosketinkuviointi hymyilyttää toki, mutta etenkin letkeästi ska-nykivä Shout Outs nousee samantein hittitaivaalle. Tässä poijat saavat kiteytettyä sen haikean melankolisuuden, pöhkösti mukaansa nappaavan positiivisuuden ja kauniin melodian aivan nappiin! Kun tummempaa sävyä maalaillaan tovi Subtle Shakingillä, lähtee The Yellow Line keinuttamaan haikealla kantritahdilla ja onkin oiva valinta viimeisille hitaille. Menojalka vipattaa Keltaisellakin viivalla, mutta silti rauhallisimman biisin leima on helppo lyödä. Biisin kantritahti on kyllä sen verran yliveto, että sitä olisi mielellään kuullut enemmän. Wait And See jää rokkaavuudestaan huolimatta ihan kivojen sarjaan, päätösraita Hard To Forget käynnistelee hiljalleen mutta loppuu jouluisissa tunnelmissa komeisiin torviin.

Vaikka alkufiilikset olivat levyn kohdalla aika ristiriitaiset, on levyltä pikkuhiljaa noussut entistä enemmän nautinnollista kuultavaa. Jos jotain on debyytin tuoreudesta kulunut, on se paikattu rikkaammilla sävyillä ja edelleen yhtä vahvasti paistavalla innostuksella. Tigerbombs on edelleen parasta ILOISTA tanssilattiarokkia, mitä Suomessa tehdään.