Prophecy

Tenhin Keski-Euroopassa saavuttama kulttisuosio on helppo ymmärtää: kokoonpano luo mystistä ja selittämätöntä, mutta ulkomaalaisen korviin myös autenttiselta kuulostavaa Suomi-kuvaa. Tai näin ainakin luulisin. Sillä ei loppujen lopuksi ole edes merkitystä, että tuo kuva on pelkkä illuusio menneisyyden hämäristä. Tenhi onnistuu nimittäin häivyttämään länsimaisen hi-tech-yhteiskunnan lähes olemattomiin ja nostaa maanmiehenkin päähän kliseisiä mielikuvia Pohjolan karusta luonnosta ja omituisesta, jurottavasta kansasta, joka saattaa silloin tällöin puhjeta väräjävään runonlaulantaan iltanuotion äärellä.

Tenhin taiteellinen taso on sitä paitsi niin korkea, että suomalaiskansallinen peruskuvasto ei tunnu rajoitteelta ja alituinen raskassoutuisuuskin on helppo antaa anteeksi. Yhtyeen asemaa metallipiireissä ei ole syytä ihmetellä, sillä sen musiikki ei ole kevytmelankoliaa vaan painavaa, pohtivaa ja matalapaineista. Maaäet kietoutuukin ympärille ja vetää kuin Näkki mukanaan syvyyksiin. Tenhiä voisi kai luonnehtia crossover-kansanmusiikiksi, mutta uudella levyllä mukana on myös post rock-virtauksia ja muistumia Swansin kaltaisilta depressiolegendoilta. Laulussa on välillä samanlaista karheaa mutinaa kuin Sielun Veljien Softwood Musicilla.

Oma kokemukseni Tenhistä rajoittuu Kauan-albumiin, johon verrattuna Maaäet on huomattavasti elävämpi ja virtaavampi kokonaisuus. Ydinryhmä Tyko Saarikko, Ilkka Salminen ja Ilmari Issakainen on saanut mukaan aiempaa enemmän kontrastien tuntua ja maalailun ohella levyllä on myös vuolaampia, orgaanisia purkauksia. Yleissävy on toki tumman rauhoittava ja ei-teknologinen. Heti ensimmäinen kaunis viulunpyyhkäisymelodia vie mukanaan aikaan, jolloin jokaisessa järvessä ja lammessa saattoi vielä uida saasteita pelkäämättä. Taajuudet ovat matalia ja hypnoottisia, mitä on vielä vahvistettu rytmikkäillä hokemilla ja kuoroilla.

Kunnianhimostaan huolimatta Tenhi ei mahtaile tai alleviivaa. Tämä on musiikkia, jossa on sielu – ei mitään löyhää tai halpaa einestä. Tosin se sielu ei ole järin iloinen, mutta sielu yhtä kaikki. Yksittäisiä kohokohtia ovat Tenhin asteikolla jopa pirteä, ruosteisen viulun kuljettama Vähäinen violetissa, tunnelmaltaan muuta materiaalia avarampi Aatos ja Maa syttyy, jossa on peräti riffi, vieläpä erittäin hyvä sellainen. Viimeksimainitun jännite vaihtelee tyylikkäästi hiljaisesta kumuavaan, ja kuoro-osuudet ovat lähes Bathorya. Jos sinulla on vastatervattu kirkkovene, tässä on soundtrack souteluun kirkonkylän aavalla. Jos ei, väliäkö silläkään. Kyllä Tenhi vie.