G.O.D.

Alunperin nimellä Vihan Lapset toiminut Lapset-kuusikko on lähettänyt lehteemme aiemmin arvioitavaksi 10.000 jumalautaa-ep:n. Jo sillä kuultiin nykyinen meininki, eli raskaammin polkevasta suomenkielisestä rokista piano-askeltavaan tunnelmointiin vaihteleva soitanto, jonka Juha Lagströmin Jarkko Martikaisen hienovaraisesti ivallisen laulutyylin mieleentuova äänenkäyttö koristelee. Nyt yhtye on päässyt pitkäsoittokantaan ja aika pitkälti samoilla linjoilla kuljetaan.

Vielä avausraidalla Minä uskon meno ei tuo mieleen ainakaan YUP:tä, pikemminkin homma maistuu mollissa maalailevalta, hivenen kohtalokkaalta suomirokilta. Ei homma silti minnekään Mana Manaaan asti kurotu, vaan pysyy kaikesta uhkailevaisuudestaan huolimatta kohtuu optimistisena. Junnailevalla pianopimputuksella hiipivä Onneton nostaakin Puoskari-fiiliksiä niin laululla kuin sävelrakenteella. Etenkin komeasti kaartava kerto voisi olla yhtä hyvin YUP:n viime vuosien tuotannosta. Eihän asiantila sinänsä huono ole, sillä biisissä on kieltämättä otetta ja lähes kaikki nykymusiikki vertautuu johonkin edeltäjään. Samanhenkinen meininki leimaa myös mainitun ep:n nimibiisiä. Hurraa-kerto sopinee hyvin keikkasoittoon.

Ep:ltä kuullaan levyllä kolme raitaa, nimibiisin ja mainitun Onneton-kappaleen lisäksi pianovalssi Valvotaan. Kevyemmin ja intiimimmin pianolla keinuttavat kappaleet ovatkin Onnellinen-levyn toinen puoli. Niin kaunis on hän- ja Onnellinen–raidoilla Lagströmin Martikaiseen ja myös Ismo Alankoon vertautuva ääni saa enemmän tilaa ja hoitaakin hommaa kohtuullisen hyvin. Kuuntele vaikka kasvavalla kaavalla marssiva Sirkus. Silti mikään todellinen maestro Juha ei vielä ole, varsinkin jos verrataan mainittuihin herroihin. Samoin biisimateriaalista puuttuu se viimeisin persoona. Vaikka levyä kieltämättä kuuntelee mielellään, ei se oikein missään vaiheessa nouse sen ihan jees- tason yläpuolelle. Jota eivät toki ole tehneet myöskään kovinkaan monet Puoskarien viimeisimmistä tuotoksista. Keppijumppaa nyt sentään lähti parempaan suuntaan... Paras raita on ehkä tyytyväisen ilosesti säröllä keinuva päätösraita Toivottomat.