Manes: [View]

Aural

Kaukaisella 90-luvulla norjalainen Manes oli kuin mikä tahansa vuonojen maan lukuisista black metal yhtyeistä. Mustapukuinen bändi viskoi kuulijoidensa silmille primitiivistä mättöä raa´an jäisellä tyylillä, jossa voima palveli aina kuvaa. Vuonna 2003 Manes käänsi kuitenkin kelkkansa täysin julkaistessaan Vilosophe albuminsa. Yhtye heittäytyi tuolloin täysin rinnoin ”elektrometallin” säksättäviin, luuppeja kuhiseviin ja kitaroita kaihtaviin maailmoihin. Lienee sanomattakin selvää, että tämä oli melkoinen järkytys bändin vanhoille faneille. Suuresta käännöksestä on kulunut nyt kolme vuotta ja yhtyeen uusin albumi, ainoastaan rahdun yli puolituntinen [View], jatkaa musiikillisia seikkailuja outojen soundien ja epäortodoksisten ratkaisujen mikä-mikä maassa.

Jos [View] pitäisi määritellä yhdellä sanalla, tuo sana voisi olla tekninen. Manesin äänimaailma kun tuntuu samanaikaisesti ehdottoman tasapainoiselta, jumalallisen erehtymättömältä ja miltei ärsyttävän virheettömältä – hemmetti soikoon, ovatko nämä heput replikantteja? Vaikka sävellysten osaset tuntuvat ensi alkuun kaaoksen syövereistä napatuilta palasilta joilla ei voi olla mitään tekemistä keskenään, paljastavat kuuntelukerrat yhä suurempia ja suurempia kuvia näiden osien takaa. Kaikella on oma merkityksensä, jokainen piste johtaa seuraavaan ja vain sitomalla silmänsä voi nähdä riittävän kauas.

Tanssibiitit vuorottelevat tunnelmallisten ja säksättävien maalailujen kanssa, kitaraa ei kuulla kuin harvoin ja silloinkin kuusikielinen on yleensä karkoitettu taustalle. Kappaleiden kollaasimaiset äänimaisemat koostuvat luultavasti kymmenistä, elleivät peräti sadoista kerroksista joilla on saatu luotua juuri oikeanlainen, kieron skitsofreeninen ja lumoavan vetovoimainen kokonaisuus. Biisien koukut ovat lähinnä pieniä rytmillisiä jippoja, useimmiten koneellisesti luotuja outoja riffin pätkiä tai lähes häviäviä melodioita. Yhtymäkohtia on nähtävissä niin Ulverin kokeellisuuteen kuin Swan Christyn täydelliseen vapauteen kaikesta rajoittavasta. Näin Manes onkin huomattavasti lähempänä Kraftwerkia ja Radioheadia kuin ainuttakaan metallibändejä.

Se mikä tästä kaikesta jää kuitenkin lopulta puuttumaan on sielu, minkä takia pistesaldo ropisi lopulta näinkin alas. Yltiötekninen ilmaisu lähenee [View] levyllä suorittamista, jossa tärkeämpää on kaavan kuin ajatuksen eheys. Siinä missä edellämainitut yhtyeet kykenevät yhdistämään teknologisen ja orgaanisen, jäävät Manesin yritykset tällä erää pelkiksi yrityksiksi. Kuten Frankensteinin tarinassakin kävi, koneisto on täydellinen mutta inhimillinen tekijä puuttuu, jolloin syntynyt olento on perusluonteeltaan ristiriitainen. Joillekin olento on mieleen, useimmat kavahtavat sitä – varmaa onkin ainoastaan se, että jokainen reagoi siihen jollain tavoin.