If Society

If Societystä on hyvää vauhtia kasvamassa yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista indie -labeleista. Lafkan kataloogiin kuuluu useita erilaisia yhtyeitä, joita yhdistaa lähinnä vain vilpitön tekemisen ilo ja tinkimätön asenne musiikkia kohtaan.

Yhtiön uusimmasta julkaisusta, Black Audion Iron Rhinosta, tulee mieleen lapsuuteeni kuuluneet vuosittaiset ruotsinlaivareissut Vaasasta Uumajaan. Niiden vakituiseen kiertoajeluun kuului museokäynti, jossa sain humalaisten ja krapulaisten aikuisten joukossa kummastella yhä uudelleen jäniksen ja metson yhdynnän tuloksena syntynyttä mutaatiota. Musiikillisena analogiana tämä voisi tarkoittaa sitä, että suomen minstrelshow-miehet yhdistelevät erilaisia ja epäsopivalta tuntuvia vaikutteita ennakkoluulottoman perverssisti leikitellen alituisesti cooliuden ja pöhköyden rajalla. Iron Rhinolla laiskan electrogrooven päälle liimataan slide -kitaroita, banjoa, huuliharppua, sekä eteerisiä synamattoja. Lopputulos kuullostaa aikalailla esimerkiksi Beckiltä tai kummiyhtye 22-Pistepirkon touhuilta, kuitenkaan ilman niille ominaisia melodisia koukkuja ja sovituksellisia neronleimauksia. Yhtyeen avoin asenne ei onnistu tekemään siitä erityisen mielenkiintoista, vaikka se ihan viihdyttävää onkin, vaan lopputulos on melko tavanomaista 2000-luvun cut-copy-fuusiota ilman tunnistettavaa identiteettiä. Välillä homma rulettaa ja potkii kybällä, mutta turhan usein homma kuihtuu tympeäksi rämpyttelyksi ja jumitteluksi.

Solisti Ville Pirisen rennosta ja epävireisestä laulannasta hiipii mieleen peilin edessä harjoitettu itsevarmuutta uhkuva poseerus, jossa mopinvarsi simuloi mikkitelinettä. Levyltä kuunneltuna se käy ajoittain rasittavaksi. Black Audio onkin parhaimmilaan livenä nousuhumaisessa tunnelmassa kuunneltuna ja katsottuna, jossa sen happening-henkistä musiikkia tukee hulvaton ja häpeilemätön keekoilu. Levyllä booli on liian mietoa ja juhlafiilinki ailahtelee liiaksi.