Bookends: Seventh For The Song

Rhythm Barrel/Keinu/Spiritual Partners

Kolmihenkisen Bookendsin debyytti Seventh For The Song pitää sisällään valoisaa ja rikasta perinteistä kitarapoppia vahvistettuna heleillä koskettimilla ja komeilla stemmoilla. Alun perin kitaristi-laulaja Lauri Leskisen ja laulaja-kosketinsoittaja-kitaristi Ville Tirilän duona aloittanut yhtye on debyytilleen kasvanut lyömäsoittaja-laulaja Jussi Jyväsjärvellä. Keikoilla soittoa täydentää vielä Antti Tirilä bassossa.

Homma alkaa reippaasti akustisilla kitaroilla, kuulailla koskettimilla ja puolimelankolisesti hivelevällä laululla etenevällä Torturerilla. Kun yhtyeen edellisen tuotoksen Lovechainletter-ep:n arvioissa puututtiin laulun kestävyyteen, kantaa Villen ääni nyt hyvin. Melodiat soljuvat melko mahtipontisesti, silti pienesti. Stemma-paa-paa-paat tuovat mieleen esimerkiksi Red Carpetin parhautta, mutta vaikka klassisesta popista on molempien kohdalla kyse, kulkee Bookends selkeästi akustisemmin. Pianopimputtelulla hymyilyttävä Tree Me astelee hienosti torvimausteilla, nousten levyn tähtihetkiin. Hyvää työtä jatkaa myös haikeampi ja hillitympi Again.

Much Lovedin perkussiot, Such Gracen marakassi, Followin ksylofonisoundi ja taputukset, mainitut torvet... Kolmikko osaa annostella kappaleisiinsa sopivasti mausteita punaisen langan katoamatta. Levyn parhaisiin hetkiin nousee veikeästi keinuttava They´ll See You, jossa trumpetti katkaisee kappaleen komeasti. Hienoja stemmoja, komeaa melodiaa, hillittyä melankoliaa. Yhtye mainitsee omiksi mieltymyksikseen muun muassa Beach Boysin, Ben Foldsin ja Ken Stringfellow ja kaikkia näitä voi Bookendsin soundista halutessaan kaivaa. Kai yhtye jo nimellään kumartaa myös Simon & Garfunkelin suuntaan. Kolmikko jatkaa klassisen kitarapop-laulelmien tiellä, tuoden sen historiaan jälleen – jos nyt ei uutta lukua niin ainakin kappaleen. Hirveästi pahaa sanottavaa Seventh For The Songista ei nouse, kolmikko ei kaadu ainakaan näin levymuodossa muutamia yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta liialliseen hissutteluun, joka tuntuu ainakin livenä olevan lajityypin suurimpia sudenkuoppia. Kappaleissa on tarttuvuutta, rikkaita sovitusratkaisuja ja sitä tärkeintä, eli tajua komeille melodioille.

Hallitun jylhä Dinosaurs kasvaa hienosti stemmoilla kerroksittain, samoin lähes kuusiminuuttiseksi venytetty Please Don´t Keep That Love To Yourself kasvaa pikkuhiljaa, silti hillitysti. Kaikkein hitaimmat raidat kuten laahaava Splitter eivät ihan yhtä lailla viehätä kuin nuo reippaammat sävellykset. Kun päätösraita Desert Island Recordsin ty-dy-ty-dy-dyy -nuotiokitarapopin kuunneltuaan nostaa kuulokkeet korviltaan, jää kasvoille hymy ja olo on hilpeä. Mikäs sen mukavampaa?