RobinCosmos: Pathfinder

Andur

Helsinkiläinen rock-viisikko lisää oman panoksensa kosketinvahvisteisen kitararockin suomalaiseen tarjontaan. Teknisen groovaavasti juokseva, haikean mollisävyinen mutta murheeton soitto kohtaa Mikko Laitisen leijuvan laulun sulavasti. Alun perin Laitisen trubaduurisoolona 90-luvulla alkanut yhtye kasvoi ensin trioksi ja vuodesta 2003 nykyiseen viisimiehiseen kokoonpanoon. Yhtye mainitsee biossaan musiikillisiksi esikuvikseen D-A-D:n, The Doorsin ja The Hellacoptersin, mutta suoraan yhtye ei suunnannäyttäjiään lainaa. Jos nyt johonkin suuntaan pitää sormella osoittaa, niin aika 70-lukuinen fiilis Pathfinderilta kaikaa.

Aloituskappale Get It? yhdistää aggressiivisen kitarasärön ja haastavan laulun leppeästi vaeltelevaan pianoon, haikeaan melodisuuteen ja tiukasti etenevään tahtiin. Siis kieltämättä rokkia, muttei kovinkaan räkäistä tai rosoista sellaista. Debyyttilevyn nimibiisi askeltaa filosofisemmin, pianon marssittaessa laulua kaartavaan maalauksellisuuteen. Aiemmin sinkkuna kuultu Old Habits Die Hard ulottuu uneliaasta keinuttelusta isolla kaarella maalaaviin kitaroihin. Levyn parasta tunnelmointia.

Yhtä lailla hieno fiilis nousee myös baaripianolla komeasti vaeltelevasta Half A Lifesta, joka nousee melkoiseen kuorokertsiin. Nousuhumalaista baarirokkia? Täytyy tarkentaa, että rokki RobinCosmoksen yhteydessä tuntuu olevan enemmän herkistelevää ja rikassävyistä kuin monella perinteisemmällä rock-yhtyeellä. Viisikko saattaisi hyvinkin viihtyä samoissa illoissa vaikkapa Zacharius Carls Groupin kanssa, vaikka hiukan eri linjoilla kulkevatkin. Tarttuvimpia kertoja tarjoilee jylhä Whereabouts Unknown, If It Doesn´t Hurt tarjoaa humisevampaa ja uneliaampaa poikkeavuutta menevään kaavaan. Tiukinta riffiä irtoaa Monday Moodilta, mutta kyllä tämäkin kappale lähtee säkeissään kevyempään herkistelyyn.

Robineilla piano on vähintään yhtä tärkeä soitin kuin kitara, Blind Alleyn kaltaisissa melankolisissa maalailuissa jopa avaintekijä. Suoraviivaista rokkiakin toki irtoaa, mutta My Wayn kaltaiset rykäisyt ovat sivuroolissa vaihtelevimpien raitojen joukossa. Päätösraidalla Blue Light Song hellii kuulijansa uneen hellästi akustisemmin ja kuulaammin, toki antaen sijaa myös tiluttelevalle kitaralla. Mielenkiintoinen ja itseltään kuulostava debyytti. Teknisiltä puitteiltaan ja tunnelman puolesta puhdas suoritus. Vielä kun tuota kaavaa saataisiin hivenen hajotettua, jotta siinä maistuisi inhimillinen hauraus. Todellista koskettavuutta ei vielä ole saavutettu.