Bone Voyage

Turusta nousevan Goodnight Monstersin esikoislevy The Brain That Wouldn’t Die on siitä erikoinen tapaus, että mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä huonommalta se kuulostaa. Goodnight Monsters eli Matti Jasu ja Valtteri Virtanen ovat tehneet olohuoneessaan levyn, joka kuulostaa erittäin keskeneräiseltä. Toivonpa vaan etteivät herrat käytä olohuonestudiotaan tekosyynä keskeneräisyyteen, sillä Beta Band teki omassaan taidetta ja historiaa.

Levy on pitkälti tasapaksua ja puuduttavaa analogista rämpytystä. Myöskään monissa kohdissa herrojen Jasu ja Virtanen soittotaito on hyvin kyseenalainen. Tasaista rytmiä ei löydy millään ja paikoittain levy kuulostaa 14-vuotiaiden poikien bänditreeneiltä. Lisäksi jos ei osata laulaa korkealta, niin ei lauleta. Sitä ei voi kiertää vain laulamalla hennosti ja hieman käheämmällä äänellä.

Levy yrittää olla naivistisilla lyriikoillaan hauska ja herttainen, mutta lopputulos on tylsääkin tylsempi. Pupujussien ja pehmolelujen estetiikka ei ainakaan allekirjoittaneeseen pure niin täysillä kuin olisi voinut. Levylle olisi kaivannut hieman enemmän särmää, soittotaitoa ja ammattimaisuutta.

Ilmeisesti kaikelle kuitenkin on tilausta, sillä kappale 20 Fingers 20 Toes on lisensoitu elokuvaan ja japanilaiset levymerkit ovat osoittaneet kiinnostustaan levyä kohtaan. Antakaa minulle minä päivänä tahansa Ben Foldsin soittotaito ja naivistiset lyriikat, joissa selluliitti–sanaa venytetään, koska se ei rimmaa tai Badly Drawn Boy hänen kokonaisuuden tajunsa vuoksi, niin olen onnellinen. Toivotan pojille kuitenkin paljon onnea Japaniin!