Ryan Adams: 29

Lost Highway

Vuosi 2005 oli Ryan Adamsille todella kiireinen. The Cardinals-yhtyeen kanssa aiemmin samana vuonna julkaistujen levyjen (Cold Roses ja Jacksonville City Lights) lisäksi joulukuussa näki päivänvalon miehen soolona sorvaama teos nimeltä 29. Bändirallatusten jälkeen tällä levyllä Ryan tuo ihmisten ilmoille (jälleen) herkemmän ja selvästi synkemmän lauluntekijäminänsä.

En varmasti ole ainoa, jonka mielestä Ryan Adams-levyistä on tällä hetkellä ylitarjontaa. Toisin kuin lukuisten kollegojensa, Ryanin seuraavan levyn odottamiseen ei aikaa tarvitse tuhlata, sillä todennäköisesti sellainen on jo tekeillä. Määrällisen tahdin yhä kiihtyessä on selvää ettei laatu voi kovin kauaa pysyä perässä, vaikka mies on kunniallisesti tätä vastaan pyristellytkin. Mikään floppi ei 29-levykään ole, mutta todellisesta mestariteoksesta – sellaisesta, johon Ryanilla olisi keskittyeessään varmasti potentiaalia – se jää matkan päähän. Toisaalta, Ryanin meiningissä on jotain sympaattisen anarkistista otetta, jonka mukaan taiteilija suoltaa ilmaisunsa tuloksia ulos omaan tahtiinsa – eikä välitä tuon taivaallista vallitsevasta markkinakoneistosta. Näin lyhyellä aikavälillä julkaistut levythän ovat kaupallisesti täydellistä itsemurhaa. Vaatii pokkaa, sanon.

Adamsin omassa tuotannossa ”mies-piano-kitara-vetoinen” 29 vertautuu vahvimmin kaksiosaiseen Love Is Helliin. Yhteineväisyyksiä löytyy sekä riisutulta soitannolliselta puolelta, kuin miehen tilitykseen taipuvaisista teksteistä. Vaikka Ryan usein hortoileekin silkan pateettisuuden rajaviivoille, on miehen ulosannissa jotain poikkeuksellisen aitoa koskettavuutta, joka muovisilta jamesblunteilta puuttuu. Adams on myös onnistunut kääntämään varsinkin brittimedian ilkeän paskanheiton voimavaraksi, nykyisin mies ei muiden puheille korvaansa lotkauta, vaan tekee juuri niin kuin itseään huvittaa. Jos sen seurauksena suorastaan hukumme Ryan Adams-levyihin, on meidän se vain kestettävä.