Nosdrama: Cold Trails, Long Roots

Dominator Music

Tummasävyistä rokkia vaanivissa mollimaailmoissa tiukalla säröllä ja grungahtavasta humisevaan vaihtelevalla otteella soittava tamperelaiskolmikko Nosdrama on jo debyytillään kiitettävän kovassa iskussa. Laulaja-kitaristi Ari Niemen, rumpali Juhani Mäenpään sekä basisti Mika Hiironniemen taustasta löytyy tuttuja kotimaisia orkestereita kuten Pauli Hanhiniemen Perunateatteri, joten ei liene ihme että yhtyeen yhteispeli on muutaman vuoden treenaamisella hioutunut melkoisen miellyttävään kuosiin.

Heti yli kuusiminuuttisesta avausraidasta Xen Omm tulee vahvasti mieleen muun muassa Stone Temple Pilots - melko täyteenahdetulla säröllä jurruttavaa tummasyistä rokkia, joka myös leijailee kevyemmin, eikä Arin soittamia synkkiä urkuosuuksia sovi unohtaa mainita. Massiivisesti yhdeksään minuuttiin venytetty jylhemmin vaaniskeleva rock-tutkielma The Cradle kulkee rauhallisemmin ja maalailee samalla harkitummin. Yhtyeen biossa tyylilinjaukseksi vedetään melankolisen rockin ja melodisen metallin välimaasto, mutta raskaudestaa huolimatta minun on vaikea pitää Nosdramaa metallibändinä. Pikemminkin kolmikko jatkaa muun muassa Soundgardenin aloittaman, raskaammin jyräävän vaihtoehtorockin parissa, joskin melko jylhästi. Biisien pituudet ja moniosaisuudet viittaavat myös progen maailmoihin. Grungemaailmaan verrattuna hommassa onkin huolellisemmin viimeistellyn tuntu. Tuollainen ”gootahtava” leijailevuus on myös vahva osa bändin soundia.

Marssitahdilla hissukseen etenevän From Northin kohdalla alkaa jo tuntua biisien pituudet, onneksi biisi ei tyydy pelkkään rauhaan vaan kasvaa tilutellen maalailevaksi vaellukseksi. Yhtyeen mahtipontisuus on ehkä myös yksi suurimmista ansakuopista, sillä homma maistuu aika helposti turhankin raskaalta ja vakavalta. Silti, vaikka siinä kuopan reunalla ehkä välillä käydäänkin rapistelemassa, osaa kolmikko sävyttää palettiaan tarpeeksi myös niillä kevyemmillä väreillä. Tarpeeksi potkua, tarpeeksi herkkyyttä ja pääsääntöisesti tarpeeksi aikaa molemmille. Etenkin nimibiisi Cold Trails, Long Roots miellyttää hivenen kevyempänä sävellyksenä. Toki tämäkin biisi kasvaa melkoisiin valleihin.

Eniten metallihtavaa fiilistä taasen nousee Nemo Ante Mortem Beatuksesta puolitoistabasareineen ja jopa puoliksi ärjyntään yltävine lauluineen kaikkineen. Samoin Nostromo jyrää aggressiivisesti murisevalla säröllä, mutta leijailee myös keveästi. Akustispainotteinen Wagons ei menetä erilaisesta toteutustavastaan huolimatta juurikaan sähköisempien raitojen jylhyydestä ja kiivaudesta. Toki jos koko levy olisi tehty samalla lailla, en ehkä jaksaisi innostua. Ja tämäkin biisi lähtee toki myös sähköiseen jyrään. Humisivilla koskettimilla alkava Things That Made The Pain on levyn hienoin poikkeus jyräkaavasta. Uneliaisuus ja pianohumina tuo hetkittäin mieleen jopa Twin Peaksin hienon tunnarin. Melkein harmittaa, kun biisin sahakitara käynnistyy, jotenkin moista ei edes kaipaisi kokonaisuuteen lainkaan. Arin laulussa särähtää ensi kertaa lievä finglish, muttei mitenkään liian häiritsevästi. Tokihan yhtyeellä on vielä tekemistä, jos meinaavat raskaamman musiikin avulla viedä kuulijansa nirvanaan, mutta ensialbumiksi ja muutenkin Cold Trails vakuuttaa aika hyvin.