Ric Ocasek: Nexterday

Sanctuary

Iältään piakkoin jo viidenkympin rajapyykkiä kolkutteleva Ric Ocasek on jättänyt jälkensä popmusiikin historiaan kahdella tavalla. Ensimmäinen – ja huomattavasti oleellisempi – merkintä napsahti tilille 1970/80-lukujen listajyrä The Carsin nokkamiehenä. Kiistämättömästä aliarvostuksesta huolimatta kyseessä oli hieno yhtye, jonka pari ensimmäistä levyä ovat aikakautensa ehdottomasti parasta voimapoppia – olivat pehmoballadi Driven ihailijat mitä mieltä hyvänsä. Toinen seikka, josta varsinkin nuorempi sukupolvi Ocasekin muistaa, on tietenkin tuottajanpesti sekä Weezerin sinisellä (1994) että vihreällä levyllä (2001).

Nexterday on Ocasekin ensimmäinen soolo kahdeksaan vuoteen. Sen kuitenkin unohtaa nopeasti, sillä pitkähköstä tauosta huolimatta Ricin ulosanti on pysynyt rentona, luontevana ja mukavan viimeistelemättömänä. Olisi voinut kuvitella, että mies joka työkseen tuottaa muiden artistien hengentuotteita, olisi paneutunut enemmän soundien hinkkaamiseen ja täydellisen atmosfäärin luontiin, mutta mitä vielä. Ocasek on rutistanut melkoisen simppelit – mutta samalla pirun tehokkaat – rallinsa niiden kaipaamaan kuosiin ja jättänyt ylimääräisen säädön muille. Samalla Ocasek muistuttaa osuvasti omista new wave-juuristaan, joita vuosikymmenet kylmäverisessä musiikkibisneksessa eivät ole kangistaneet.

Nexterdaylta on tietenkin aivan turha odottaa mitään Just What I Neededin tai Driven kaltaisia klassikkoita, mutta eipä yhdentoista sävelmän koriin ole juuri mätiäkään omppuja eksynyt. Pienimuotoisen, lievästi valtavirrasta vasempaan poikkeavan kitarapopin ystävälle levy voi osoittautua vaikka kuinka kestäväksi teokseksi.