Firebox Records

Fall of the Leafe jatkaa kohta kymmenvuotisen uransa viidennellä albumilla tutuissa maisemissa, eli gootahtavaa raskasta kitararockia kuullaan valtaosin uutukaisellakin. Ryhmä on tosin ehkä aavistuksen verran rauhoittunut, ja biisit tuntuvat olevan nyt hieman kypsempiä. Edeltäjäänsä levy muistuttaa niin hyvässä kuin pahassakin, sillä jälleen varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla levy näyttäytyy melkoisena musiikkimöhkäleenä jota kykenee pilkkomaan osiin vasta useamman, ankaran keskittymisen sävyttämän kuuntelukerran jälkeen.

Yhtyeen persoonallisen soundin takuumiehenä toimii laulaja Tuomas Tuominen. Miehen varsin omintakeinen laulutyyli toimii levyllä kantavana voimana, minkä huomaa hyvin varsinkin silloin kun se puttuu. Esimerkiksi toiseksi viimeisesenä kuultava instrumentaalibiisi Discipline and Punish on tästä hyvä esimerkki. Muuten biisimateriaali on varsin tasalaatuista ja homogeenista. Ehkä vähän turhankin, sillä levyn keskivaiheilla menoon alkaa pikku hiljaa jo turtua. Onneksi loppupäähän on kasattu pari loistavaa biisiä jotka jaksavat pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Varsinkin lopetusbiisi The End of Harvest ja kolmanneksiviimeisenä kuultava Cold Java ovat levyn parhaimpia kappaleita yhdessä avausbiisi The Frescon ja Paradise Lost -tyylisen Ordealin kanssa. Mainitun instrumentaalin lisäksi mitään erityisen turhia biisejä levyllä ei ole, mutta toisaalta levyn suurin heikkous onkin se että suuri osa biiseistä on hieman liikaa toistensa kaltaisia, varsinkin introjen osalta. Olisin kaivannut enemmän vaihtelua intrumentti- tai soundimaailman puolelle. Eri asia tosin on sitten että miten sen toteuttaisi levyn yhtenäistä tyyliä rikkomatta.

Itse pidin levystä erittäin paljon, mutta toisaalta ymmärrän kyllä hyvin niitäkin joiden mielestä se on tylsä. Levyn kuunteleminen vaatii melkoista keskittymistä. Huomion kiinnittäminen muihin asioihin aiheuttaa sen että biisit alkavat soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tasaisena massana josta ei enää erota missä yksi biisi loppuu ja toinen alkaa. Ei missään nimessä mitään suurten massojen musiikkia, mutta veikkaisin että niille jotka sitä osaavat arvostaa se kolahtaakin sitten kahta kovemmin.