Kumikameli: Kumikameli / Nahkasuiden paluu

Jukeboss

Kun kuuntelee uudelleenjulkaistuja Kumikamelin ensimmäisiä tuotoksia 80-luvun lopulta, niin löytää paljon samanlaisia elementtejä, mitä herrat myöhemmin ovat menestyksekkäästi hyödyntäneet Eläkeläisten humppaversioinneissaan. Etenkin koskettimista ja lyömistä tulee itselleni mieleen humppamaratoonit, samoin meiningin yleisestä hölmöydestä. Kun Eläkeläisissä yhtye operoi ennestään hiteiksi renkutettujen sävellysten parissa, ei Kumikameli ainakaan vielä tässä vaiheessa mitään hirveän tarttuvia ralleja suoltanut. Pikemminkin kyseessä on yhtye, joka tekee letkeän sekopäisellä tavalla täysin omannäköistään juttua, joka toki on ansio sekin. Harva näistä ralleista silti jaksaa sen enempiä riemastuttaa. Muutama sen toki tekee, mutta itse laitan kyllä mieluummin soimaan vaikkapa vuoden 2002 satoa olevan Oparin aarteet kuin näitä alkupään sähellyksiä.

Kaksikymmenvuotias Kumikameli oli näillä kahdella levyllä kokoonpanoltaan muodossa Toppo Koponen bassossa ja laulussa, Petteri Kukkonen koskettimissa ja laulussa sekä Laiska Lajunen rummuissa ja laulussa. Ja kieltämättä aika omalaatuinen oli Joensuulaiskolmikon meininki. Toki siitä löytää paljon yhtäläisyyksiä esimerkiksi Sielun Veljiin, silti homman tuollainen rento hällä väliä –meininki on kyllä edelleenkin aika sympaattista. Ja onhan se hianoa, kun suomalaiset miehet osaavat olla julkisesti täysin hölömöjä. Mammuttimaiselta 35 kappaleen levyltä nostaisin niinä muutamina helminä esiin ensimmäisenä lasten aarteenetsintähumppa Halki erämaan, jossa herroilla on mukavan hillitön kameliratsastus päällä hihkaisuineen ja torvineen. Myös Kumisen miehen Morricone-urut ja pöljä tarina pistävät hymähtelemään. Vaikka musiikillisesti jostain Alussa oli vain rytmi-sekoilusta ei voi hirveästi pisteitä tarjoilla, myönnän diggailevani biisiä puhtaasti sen päättömyyden takia. Mutta ei pelkkää päättömyyttäkään kovin kauaa jaksa.

Banjo-pöljäily-irkkuhumppa Päivällä kaikella naurettiin edustaa samaa päättömyyttä, Pieni Kiinalainen Unilaulu tarjoilee hivenen hillitympää keinuttelua. Vuotta myöhemmin julkaistulta Nahkasuiden paluulta heti avausraita Preerian lehmipoika vihonviimeinen ratsastelee sen verran valloittavasti, että ei tule heti siirryttyä eteenpäin. Pieni puinen poika pistää niskaa liikkumaan toteemia kiertelevinä intiaanitansseineen. Teetä ja lykantropiaa -laulun ihmissusitarina toimii myös hyvin.

Sanotaanko että joskus tuolloin parikymmentä vuotta sitten olisin saattanut tarjoilla Elastisen Erämaan Laivan päättömyydelle isojakin pisteitä. Mutta aika tekee tehtävänsä, eikä tämä kokonaisuus oikein jaksa koko kestoaan innostaa. Jos tästä suodattaisi noin kymmenen biisin kokonaisuuden parhailla paloilla, olisi edelleen kyseessä kovan luokan lätty. Nyt alkaa liian äkkiä uuvuttaa. Kuunnelkaapa muuten huviksenne vaikkapa Toteemin juurella ja sen perään 2000-luvun hedelmiä olevaa Paviansia. Melko selvästi samoilla linjoilla ollaan. Aikuisten lastenlauluja.