Jussi Syren And The Groundbreakers: Heartagrass

Bluelight Records

Jussi Syren edelläkävijöineen edustaa maassamme parasta bluegrassin erikoisosaamista. Tuossa letkeässä countryn alalajissa maallikon korvaan osuu taatusti ensimmäisenä banjon alituinen JiiHaa!-tikutus. Jostain perverssistä aivolohkon osasta mieleen tulee tunnetuimpana kotimaisena pop-vertailuesimerkkinä Lapinlahden lintujen mainio Se ei käy –ralli.

HIMin kansainvälisen läpimurron inspiroimana Syren ja kumppanit ovat valmistaneet akustisen projektin, jossa yhdeksän Ville Valon love metal –taideteosta on saanut näppärän bluegrass-asun. Kappaleita on yhteensä kymmenen, tehokasta peliaikaa noin 35 minuuttia, ja levyssä mukana on myös video.

Tällaisen levyn arvioinnissa sitä keikkuu helposti jääviyden rajamailla. Paljonko pitää tietää alkuperäisversioista, paljonko esittäjistä? Uskon kuitenkin olevan puolueettomuuden kannalta yksinomaan terveellistä sen, että olen HIMin tuotantoa kuullut korkeintaan vahingossa. Totta kai kotimaisen tuotteen menestyksestä tulee jollain tasolla olla iloinen, koska muut reaktiot tulkitaan heti kateudeksi. Englanninkielisyyskin on nieltävä mukisematta luonnollisena osana hommaa. Näkemykseni mukaan HIM on kuitenkin vain osa musiikkibisneksessä 1990-luvulta saakka käsiin räjähtänyttä metallimaniaa, jossa itse musiikki alistetaan kokonaan muille asioille, joista vähäisimpiä eivät ole välimallin riffit ja naurettava patsastelu. Kotikaupunkini divaristakaan on nykyään enää mahdoton löytää kunnon levyjä, kun myyjä joutuu henkensä pitimiksi pitämään hyllyillä pelkkää ”mainstreamia”, joka on siis käytännössä nykyään yhtä kuin totinen metalli.

Tällaiset levyt herättänevät erityisen vaihtelevia reaktioita, mikä on ansio sekin. Että pitääkö äidistä vai tyttärestä? Omat pisteeni menevät ilman muuta Syrenille, joka on saanut aikaan toimivia ja tyylinmukaisen kuuloisia kappaleita, jotka soidessaan paljastavat armotta lähdemateriaalin lähes liikuttavan alkeellisuuden. HIMin kappaleiden ”pihvi” putoilee kohdallani täysin ennakkokäsityksistä tyhjälle alustalle, enkä voi mistään lätinästä tosiaankaan puhua. Mutta toisaalta, mikäli kuuluu fanienemmistöön ja sattuu pitämään keisarin uusista vaatteista, tuo tällainen tribuuttilevy mahdollisuuden levittää HIMin ilosanomaa mm. kaltaisilleni tylsimyksille, joiden mielestä kaikenlainen sähkökitaravalli on saatanasta.

Fanit saisivat muuten jonakin päivänä allekirjoittaneelle selittää 2000-luvun suurimman gordioninsolmun: miten on mahdollista se, että kaikkien teinityttöjen mielestä Ville Valo on ihanan söpö, mutta hyvin harvan teinipojan mielestä Saimi Nousiainen tai Annemari Sandell on ihanan söpö?

Periaatteessa tässä ollaan Johnny Cashin jäljillä, kun levottomasta modernista tehdään tällainen rauhallinen vanhaltava retro. Mutta hänkään ei tehnyt koko levyllistä Nine Inch Nails –versioita… Silti vähimmilläänkin tämmöinen hybridimusiikki on kuin ihanteellinen diili: sekä Syren että Valo voittavat. Ensinmainittu on omien sanojensa mukaan saanut hyviä ideoita tulevia juttujaan varten, ja tuskinpa Valokaan Gramex-tulojen päälle sylkee. Ja onhan kuluttajallakin mahdollisuus taas paitsi suosia kotimaista, myös tukea asiallista, pienempää levy-yhtiötä.

Toivottavasti tämäkin äänite on osaltaan toppuuttelemassa tämänhetkistä, tahattoman koomisena vellovaa metallihurmosta. Jonakin päivänä nuorille ihmisille tulee ähky, ja nokkahuilut tulevat takaisin kouluihin.