Warner

Madonna on tehnyt uransa aikana räikeitäkin virhesiirtoja, mutta niin olisi kuka tahansa muukin oltuaan kuvioissa yhtä pitkään ja ennen kaikkea otettuaan yhtä paljon riskejä. Harvalla pop-aatelisellakaan rohkeat ja yllättävät vedot ovat olleet yhtä olennainen osa artistikuvaa – saati että ne olisivat tuntuneet yhtä luontevilta kuin Madonnan tapauksessa. Sitä paitsi Cicconen perheen silmäterä on aina oppinut kompasteluistaan ja noussut useimmiten pinnalle yhä vahvempana sekä ainakin näennäisen vahingoittumattomana.

Nyt on jälleen ryhtiliikkeen vuoro, sillä parin vuoden tuoma perspektiivi on vain vahvistanut mielikuvaa American Lifesta ylitosikkomaisena välityönä. Mirwais ja Maddie ovat oletettavasti edelleen kavereita, mutta päävastuuta tuotantoprosessista ranskalainen ei ole enää kolmatta kertaa saanut. Sen sijaan paikan on ottanut suvereenisti haltuunsa Les Rythmes Digitalesissa ja erinomaisessa Zoot Womanissa ansioitunut nuori guru Stuart Price. Hieno ja looginen siirto, mutta Madonnahan ei ole niinkään artisti kuin itsensä toimitusjohtaja.

Kuten jokainen lammen pohjassa elävä alkueliökin jo tietää, Madonna on palannut kymmenennellä studioalbumillaan discon pariin. Ratkaisu ei kuitenkaan tunnu varman päälle pelaamiselta, vaikka konkari lieneekin laskenut ajan olevan kypsä juuri alkuaikojensa klubimeiningille. Albumin soundit ovat tosin aivan viimeistä huutoa, joten nostalgiapuheita ei kannata ottaa ihan kirjaimellisesti. Postmoderni on tiedostavissa taidepiireissä lähes kirosana, mutta jotakin juuri sellaista hehkua on mm. siinä, kuinka oivaltavasti johtosinkku Hung Up sämplää ABBA-hitti Gimme Gimme Gimmeä.

Kokonaan yhteen putkeen miksattu Confessions On A Dance Floor kuulostaa tuoreelta muutenkin kuin soundiensa puolesta. Levyn suoritusvarmuus ei ole itsetyytyväistä vaan sädehtivää ja sykkivää. Ja ennen kaikkea: kappaleet rullaavat vaivattomasti eikä pilke silmäkulmassa ole pelkästään heijastus peilipallosta, enemmänkin kyse lienee kokonaisvaltaisesti uudelleenasennoitumisesta ja -asemoitumisesta. Notkea Sorry, hienosti junnaava I Love New York ja jostakin syystä paljon kritisoitu kabbala-ylistys Isaac (vakaumuksellinen humpuuki on harvoin kuulostanut yhtä valloittavalta!) ovat omat suosikkini tästä mainiosta biisivirrasta. How High hengaa kyllä turhan lähellä Kylien Can’t Get You Out Of My Headia.