moi Caprice: You Can´t Say No Forever

Glorious

Tanskalainen Mew on ihastuttanut progeilevan popin ystäviä kahdella upealla levyllään. Onkin siis luonnollista, että saman junan jatkeena esille pompsahtaa muitakin tanskalaisia yhtyeitä. Jo 90-luvun puolella mainetta keränneen indienelikko moi Capricen kohdalla perässähiihtämis-syyte on sinänsä kohtuuton, koska bändi ehti ensin. Silti Mew´n kerätessä mainetta on myös moi Capricen pojilla hyvä tilaisuus nousta saman aallon harjalle. Aasinsilta ei ole kaikkein huonoin mahdollinen, sillä vaikka tämä nelikko ei aivan yhtä progesti vaeltele, on soitossa silti paljon samoja sävyjä. Ja kuten Mew´n solisti Jonas Bjerre, myös Capricen laulusta vastaava Michael Möller omaa persoonallisen, komean lauluäänen, joka vetää välillä vahvasti falsettiin. Toinen mieleennouseva ääni on sitten The Crashin Teemu Brunila, soiton ollessa myös, jos nyt ei samoilla linjoilla, niin ainakin samalle yleisölle uppoavaa.

Polveilevasta ja rikassävyisestä kitarapopista on siis kyse. Kuinka paljon lienee Depeche Moden, Nick Caven ja Interpolin kanssa työskennelleen Gareth Jonesin vaikutusta, mutta You Can´t Say No Foreverillä nelikon poppi on aika kuulasta ja tummasävyistä, nostaen hetkittäin mielleyhtymiä jopa Deppareihin. Löytyypä levyltä myös kuulaasti sykkivä instrumentaali Who Served Caviar In The Sky, joka on toisaalta aika kaukana Deppareiden jyräävästä synkeydestä. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Levy alkaa todella hienosti Michaelin falsetilla, Crashmäisellä popilla My Girl You Blush, jossa särö tärskähtää sähköisesti ja siveltimen maalausjälki tavoittelee taivaita. Kauniisti kaartavaa melodiaa, popherkkyyttä sekä rytmikkäästi nykivää rokkirytmiä. Hattaraiset koskettimet vievät biisin jonnekin 80-luvun kunniakkaimpiin hetkiin. When Cushions Were Softer jatkaa kepeämmin ja onnistuu olemaan koskettavampi, vaikkei nappaakaan yhtä tiukasti mukaansa. Aika lähellä Crashin iloisinta kimallus-osastoa. Lopun videopeli-pimputtelu vie touhua hiukan liiankin makoisiin suuntiin, tulee ällö. Synkemmillä, mutta yhtä lailla hienovaraisilla kaaosefekteillä rullaa levyn selkeästi parhaisiin paloihin nouseva I Dream Of Cities. Kuulasta mutta samalla koskettavaa urbaania neonvalo-unta kiivaalla tanssilattiapoljennolla. Nam!

Through Loopholes With Love pohdiskelee uneliaammin, vaihtaen neonvalot laiskasti leijuviin vaaleanpunertaviin hattarapilviin. Harmi vaan että hyvin alkanut tanssinoste katkaistaan juuri tässä vaiheessa, jolloin pari nopeata lisää olisi vielä maistunut. Onneksi Tonight Might Prove To Be Your Only Chance iskee jälleen tahtia ja onkin sarjassaan kelpo keinutus. Ei kuitenkaan ihan yllä Citiesin tasolle. Single Glamorous Women siirtyy tuohon tummempaan linjaan, joka tuntuu ainakin tällä erää olevan moi Capricen parasta puolta. Akustisvetoinen Thieves Like Us askeltaa laiskasti, mutta onnistuu lähinnä Michaelin komean ja kantavan tulkinnan ansiosta rakentamaan hienon stadion-tunnelman. Olisihan tällaisen tahtiin hienoa sytytellä sytkäriä ja halailla omaa kultaa jollain biljoonan ihmisen festareilla. Ei tarvitsisi edes kovin läheltä nähdä. Biisin kieltämättömästä potentiaalista huolimatta tahdin laiskuus käy loppua kohden aika rasittavaksi, tällaisen biisin pitäisi kasvaa kunnon loppuilotulitukseen, jos minulta kysytään. Vaan ei, yli kuusi minuuttia samaa halailua...

Kasari-henkisellä kosketinsävyllä valloittava To The Lighthouse nousee levyn toiseksi tähtihetkeksi, jossa hymy nousee kaikesta kuulaudesta huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Kuvankaunista siveltelyä altsudiskojen harsomaiseen tanssiutuun. Päätösraita Be Kind To My Mistakes askeltaa niin hitaasti ettei pääse oikeastaan käyntiin kuin vasta parin minuutin paikkeilla, eikä silloinkaan vaikuta hirveän innokkaalta. Yhdeksän minuuttia krapulaa... Vaikka päätös onkin siis sunnuntaipäänsärkyinen, on levyllä useampia todella hienoja sävellyksiä ja komeaa tulkintaa. Ei siis mikään alusta loppuun-fanfaari, laiskemmat hetket jäävät hiukan liikaa hallitsevaan rooliin. Silti oikein nautinnollinen tuttavuus.