Waltham: Waltham

Rykodisc

Suorittaminen, varmistelu ja ilottomuus ovat vallanneet monen muun alan ohella myös rockin. Paradoksaalisesti nykyään onkin lähes juhlavaa kohdata nuori bändi, joka kääntää nupit kaakkoon ja pitää aidosti hauskaa – ja that’s it.

Kotikaupunkinsa nimen ottanut massachusettslaisviisikko tekee juuri näin. Ilmestymisajankohtakin on kohdallaan: Walthamin debyytti kelpaa loppuvuoden piristysruiskeeksi siinä missä aamulla nautittu appelsiini tai tehokas voimistelu. Kesällä teho lienee toki vähintään samaa luokkaa.

Koijareiden resepti on selvä: power pop –perinteitä kunnioittavaan perussointiin uutetaan 80-luvun hard rock-elkeitä niin, että voimasointuja säntää kimppuun joka puolelta. Velka on selvä niin Cheap Trickin kuin Def Leppardinkin suuntaan, mutta jotenkin homma toimii.

Heti avausbiisi Cheryl (Come And Take A Ride) hurmaa etenkin hienolla kertosäkeen kitarakoukullaan, asiaankuuluvia baby- ja yeah-huutoja unohtamatta. Jollakin tapaa kappale muistuttaa lähes unohdetun Everclearin parhaista hetkistä. Ärhäköitä kitaravalleja, hunajaisia stemmoja ja sovitusjippoja kuten pieniä nostatustaukoja strategisissa paikoissa piisaa muutenkin riittämiin. Oikeastaan toivoisin vain Frank Pino jr.:n ääneen hieman enemmän glam-särmää, nyt laulu jää ajoittain hieman paitsioon, jopa tasapaksuksi.

Motkottaa voisi niin ikään perusbänditasolla pidetystä toteutuksesta, jonka myötä kokonaisuuden teho ei vastaa yksittäisten otosten tenhoa. Erottavia tekijöitä ei ehkä ole aivan tarpeeksi, jotta räväkkyys ja pirteys pysyisivät framilla edes neljänkymmenen minuutin maltillista kestoa. Mutta yhtye on vielä untuvikko, ja luvassa voi olla vielä vaikka mitä. Vielä ehtii mukaan, ennen kuin koko maailma vannoon Walthamin nimeen!