Strange Fruit: Strange Fruit (ep)

Viisihenkisen Torniolaispoppoon monisävyinen rootsmusiikki ei raja-aitoja kavahda: bluesia, jazzin elementtejä, rockia, sekopäistä progeilua, omia taideteoksia ja huolella valittuja lainabiisejä. Näin Strange Fruit esitellään Desibelin sivuilla vuonna 2004 julkaistun Cold Blusion levyn pohjalta. Kun yhtye on tänä vuonna pistänyt jatkoa hyvin aloitetulle levytysuralleen, joutuu tietoja päivittämään. Vai joutuuko?

Kolmen biisin ep alkaa heleästi ja unisesti näppäillen. Pian avausraita It´s Difficult kääntyy kuitenkin kiireettömään reggaeen, jossa Sami Juntusen saksofoni hilpeilee osuvasti. Mikko Nuoralan laulu jää hivenen etäiseksi, mutta sopii kyllä hyvin tunnelmaan. Onko yhtyeestä tullut sitten reggaeyhtye? Ei, sillä nykivä letkeily jää avausraitaan, eikä silläkään ole mikään ainoa totuus. Biisistä löytyy sekä uneliaasti tunnelmoivia että kiivaasti kaartavia progeosuuksia, uhkailevaa tuuttausta, himmennettyä näppäilyä että irtonaista jamittelua. Hetkittäin homma nostaa mieleen jopa Underwater Sleeping Societyn kaltaisen rikassointisesti progeilevan kitarapopin. Kun biisillä on mittaa lähemmäs yhdeksän minuuttia, ehtii homma kulkea moneen suuntaan. Kun muukin ep:n biisimateriaali vaihtelee lähes seitsemästä miltei yhdeksään minuuttiin, saa kuulija ainakin riittävästi korvan täytettä.

Kakkosraita Trashtalk taivaltaa jossain aivan muualla. Hommassa on tuollainen yltiöpositiivinen, mukavan menevä funkpoljento. Vaikka bändi ei ihan sellaiseen ”riettaaseen” funkparhauteen osuvasta biisin nimestä huolimatta yllä, on touhu silti aikamoisen nautinnollista funkkisurfausta punttia vipattavine perkussioineen sekä melko pornoine tilutteluineen. Hiukan kuin orgaanisempaa Aavikkoa? Tulee mieleen, että biisistä saisi aikasten superiskevän rokkibiisin, nyt siitä kaikesta huolimatta puuttuu vielä hivenen räävittömyyttä ja munaa. Eli ensin reggaeta, sitten funkkia ja lopuksi jazzahtavan öisellä askelluksella hiippailevaa bluesia, jossa haikeillaan savuisesti avaruuskoira Laikan tunnelmissa. Juntusen pianosoolo sopii hommaan mainiosti, pitkistä kitaravaelteluista tuli jopa hiukan Santana mieleen.

Strange Fruit on tämän näytteen perusteella taitava ja harvinaisen moniulotteinen, juureva yhtye, joka on taatusti parhaimmillaan livenä. Silloin jamihenkisyys palvelee hommaa paremmin, kotikuuntelussa homman ydinmehu ja punainen lanka tahtoo hetkittäin karata soolojen sekaan. Hommaa on edelleen vaikea kiteyttää mitenkään kovin selvästi, koska pitkät biisit sisältävät niin paljon vaihtelevia tyylejä ja ovat vielä melkoisen erilaisia keskenään. Eniten tämä minun mielestäni progea on, jopa niillä reggae ja funkrytmeillä. Mielenkiintoinen keitos.