The Darkness: One Way Ticket To Hell…And Back

Atlantic

The Darknessin hyväntuulinen pöhköily on vuosikausiin osuvin näpäytys liian tosikkomaisesti rock-musiikkiin suhtautuvien näpeille. Myönnän itsekin suhtautuneeni aluksi varsin epäilevästi yhtyeen ilosanomaan, mutta saatuani käsiini nelikon Permission To Land-debyytin, asia kääntyi päälaelleen. Vihdoinkin bändi, joka muistutti että rockin ytimestä löytyy mukana hoilotettavia kertosäkeitä, hauskanpitoa, elämää suurempaa visuaalisuutta – ja ennen kaikkea oikealla tavalla ylvästä rock-kukkoilua. Samalla se nosti pitkästä aikaa esille Bostonin, Queenin ja Cheap Trickin kaltaisia aliarvostettuja stadionjyriä.

Kakkoslevyyn mennessä tilanne on jo käynyt The Darknessille huomattavasti helpommaksi. Breikkauksen mukanaan tuoma hämmästys, huumorisyytökset ja suoranainen halveksinta ovat pääosin taaksejäänyttä elämää. Kovan keikkatahdin ja parin hittisinglen myötä The Darkness on harvinaisesti hyväksytty sekä nirppanokkaisemmassa pop-yhteisössä (toki pienen camp-aspektin kera) että perinnetietoisemman Radio City-väen keskuudessa. Hyvä niin, sillä yhtyeen One Way Ticket To Hell…And Back on mitä parhain osoitus klassisen rock-soundin ja tarttuvien biisien sujuvasta yhteiselosta. Merkittävä panoksensa levyn vuosikertailmeeseen on tuonut tuottajana toiminut vanhan linjan veteraani Roy Thomas Baker, jonka kunnioitettavasti cv:stä löytyy aiemmin mainittujen bändien lisäksi mm. The Carsin, Journeyn ja Ozzy Osbournen kaltaisia nimiä.

One Way Ticket To Hell…And Back ei ole Permission To Landin tyyppinen hittien ilotulitus. Se on ilmeeltään astetta syvempi ja ehkä hivenen hidastempoisempi. Myös ensilevyn ilmiselvimmät kasari - ja hard rock-mausteet on riisuttu minimiin. Sitä ei kuitenkaan voi laskea bändille miinukseksi, sillä tämän reseptin myötä levylle voi huoletta laskea lisää elinkaarta. Jos sellaista edes ajattomaaan rock-ilmaisuun luottavalle pitkäsoitolle voi määritellä. Jos Queenin musiikki elää ikuisesti, en näe mitään estettä The Darknessillekaan.