Annihilator: Schizo Deluxe

AFM

Kanadalainen Annihilator puskee ulos jo yhdennentoista studiolevynsä. Lukumäärästä huolimatta moni thrashin ystäväkin osaa nimetä näistä yhdestätoista vain kaksi ensimmäistä, Alice In Hellin (1989) ja Never, Neverlandin (1990), joiden varjoon kaikki niiden jälkeiset tuotokset ovat jääneet - vaikka aihetta siihen ei välttämättä aina olisikaan ollut.

Yhtye on ollut koko ajan yhtä kuin kitaristi/säveltäjä/sanoittaja(/toisinaan myös laulaja) Jeff Waters, joka on vaihdellut taustajoukkojaan ja yleisilmettäkin lähes levy levyltä. Uraan on mahtunut mainstreamin kanssa flirttailua (Set The World On Fire), industrialmausteista mättöä (mielipiteet jakanut Remains), paluuta vanhaan (Criteria For A Black Widow) sekä rockimpia kokonaisuuksia (Carnival Diablos, Waking The Fury). Uusin levy Schizo Deluxe jatkaa pidemmälle siitä, mihin edellinen All For You jäi. Se menee entistä syvemmälle raivokkaaseen thrashiin, jossa mennään eikä meinata. Balladeita ei ole, nyt hakataan.

Perusasiat ovat kohdallaan heti aloituskappale Maximum Satanista lähtien: soitto on tanakkaa, teknistä ja aggressiivista. Annihilator saattaa levyn alkuun thrashin ja rockin ristisiitoksella, ja se tuntuukin oikein makealta, kiitos kysymästä. Nopea kakkosbiisi Drive tulee kannoilla ja kaikkoaa jees-suorituksena, kummempia jälkiä jättämättä. Kolmantena tuleen pistettävä Warbird lataakin jo kovaa päin näköä. Tahdissa nyökyttely tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, kun lyyrinen nerous "Fly with the warbird / Die by the warbird" saatetaan ilmoille.

Vokalisti Dave Padden ei ole huono laulaja, mutta hänen äänestään puuttuu se lämmin karisma, joka esimerkiksi edeltäjillään Joe Comeaulla tai Randy Rampagella oli. Mies paikkaa puutteen käristämällä kurkkuaan kovemman luokan kiukulla, ja tämän levyn linjaan se sopii.

Hassuilla videopeliäänillä starttava kaahaus Plasma Zombies, hiljalleen koukkunsa paljastava Invite It ja Dimebag-bluesriffillä höystetty keskitempoisempi Like Father, Like Gun ovat kaikki tiukkuudessaan sitä tasoa, ettei nopeita sooloryöpytyksiä tai nakuttavaa nuottitulta jaksa edes ihmetellä. Pride esittelee mätön keskeltä pirtsakan poppiskertosäkeen ja tuntuu pahasti täytteeltä. Rosoinen Too Far Gone olisi monta astetta vaatimattomampi ilman yksinkertaista kitaramelodiaansa, joka kierrättää Annihilatorin klassikkoteemoja, mutta tuntuu silti tuoreelta. Melodinen Claire ja instrumentaaliosioiden kruunaama Something Witchy lopettavat ilottelun.

Digipak-kansalle on tarjolla kolme bonusta, joista mielenkiintoisempia ovat treenikämpällä nauhoitettu I Am In Command viidentoista vuoden takaa ja uran ensimmäinen studioveto Annihilator vuodelta 1985. Tunhuisista soundeista huolimatta soittamisen ilo ja tekninen osaaminen paistavat selkeästi läpi - jo tuolloin.

Mitä jää käteen? Ei klassikkoa eikä toisaalta välityötäkään, vaan hyvä Annihilator-levy, jonka voi laittaa soimaan silloin, kun kaverit ihmettelevät, että "ovatko nämä vieläkin kasassa" ja katsoa sen jälkeen, kun ihmisille tulee kiire kotiin laittamaan lapset nukkumaan. Jos joku jää, voidaan kaivaa pullo kaapista ja sen tyhjentyessä sadatella pikkutunneilla, miten tätä paljon heikommat levyt myyvät taas miljoonia. On se niin väärin.

Kommenttien keskiarvo:

FrozenMoon kommentoi 14.12.2005:

Pisteet:

Mielestäni vuoden parhaimmistoa. Vaikka heikommat kappaleet jäävät levyssä parhaimpien varjoon kevyesti. Annihilator on aika tuottelias thrash-metal yhtye ja vaikka monet levyt ovat tulleet melkein vuosi vuodelta, niin ne ovat noudattaneet melko hyvin sitä linjaa mitä ajavat, eli groovaavaa thrash-mättöä. Tasaisen hyviä ovat kaikki Annihilatorin levyt olleet, ja tässä on tasaisen kova kiekko tarjolla. Schizo Deluxessa on kuitenkin tasaisempiakin hetkiä, sillä jotkut kappaleet noudattaa melkolailla sitä samaa linjaa, eli jotkut ovat melko heikkoja verrattuna levyn parhaimmistoon, mutta huono levy ei todellakaan ole kyseessä, ota koppi vaan, se on sen arvoinen.