Turun romantiikka: Rock ´n´ rollin viimeiset dandyt

Sammakko

Turun Romantiikan kolmas albumi on liiskattu matalaksi siellä sun täällä. Ennen kaikkea ryöpytyksen kohteena ovat olleet yhtyeen sanoitukset, jotka ovatkin aiempaa suorempia – tai ainakin selkeämpiä – ja sitä kautta ehkä avoimempia kohteita kritiikin norsupyssyille. Mutta sortuuko Turun Romantiikka tosiaankin köykäiseen ja itsestäänselvään ironiaan? Onko fiksulla bändillä syytä itsetutkiskeluun?

Kyllä ja ei, vaikka puolidiggarina tekisikin mieli äänestää poissa. Musiikillisesti akustisempi ja folkimpi linja sopii bändille hyvin. Pidin tosi itse juuri Metamorfoosin pömpööseimmästä, lähes stadionrokkaavasta annista eniten, mutta ainakin uudempi muodonmuutos tukee kvartetin sanomaa paremmin. Ei sanoitusten paasaava ja ajoittain kiusallisenkin totinen julistavuus kyllä minuakaan aina miellytä. Paikoin olin havaitsevinani jopa temaattista elitismiä, mikä sopii hyvien asioiden puolesta kamppailevalle bändille varsin heikosti. Olen silti sitä mieltä, että Turun Romantiikan kaltaista yhtyettä tarvitaan – siinä missä mitä tahansa tahoa, joka uskaltaa nousta laimeutta ja asioiden itsestäänselvänä pitämistä vastaan.

Uljaasti The Kinksin hengessä nimetty Rock´n´ rollin viimeiset dandyt ei ole missään nimessä huono levy. Etenkin sovituksissa on huimia koukkuja. Suomeen tarvitaan lisää golfkenttiä nousee yli-ironisen viestinsä ohi hurmokselliseksi taistolaislaulupastissiksi, Sivullisen letkeä länkkärimeno yllättää positiivisesti ja päätösveisu Loukku on lakonisuudessaankin erittäin komea kappale. Lyyrisesti vallankin koulumaailman julmuutta ruotiva Normaalikoulu osuu maaliinsa. Eivätkä turkulaisten nimirunoilijoiden lukemat katkelmat ole lainkaan niin irrallisia kuin moni kriitikko on väittänyt.

Albumi jättää kuitenkin ristiriitaisen olon. Sinällään pidän Ramin spontaanista äänenkäytöstä, mutta välillä laulu menee jo liian holtittomaksi. Peten lakonisemmat osuudet ovatkin tervetullutta vaihtelua. Krediittien mukaan kaksikko on eriytynyt biisintekijöinä, ja kappaleet menevät suurin piirtein puoliksi. Harmi vain, että kunnolla alitajuntaan painuvia biisejä on liian vähän. Kaiken lisäksi vallitseva, periksiantanut pohjavire edustaa sellaista romantiikan juonnetta, johon minun on hankala kiinnittyä. Turun Romantiikka ei innosta barrikadeille, vaan pikemminkin kurjistaa oloa.

Epäkohtiin voi tarttua muutenkin kuin saarnaten ja kireästi. Innostaenkin!