• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Echo And The Bunnymen: Siberia

Cooking Vinyl

Liverpoolin kaikkien aikojen toiseksi paras yhtye elää toista elämäänsä. Ensimmäisen elämänsä tiimoilta (1978-1988) bändi ehti jättää paitsi pysyvän puumerkkinsä brittiläisen kitarapopin historiaan, myös tukun toinen toistaan hienompia pitkäsoittoja. Näiden kirkkaimpana helmenä soi vuoden 1984 Ocean Rain, jonka nostaminen jopa koko vuosikymmenen klassisimpien teosten joukkoon ei ole lainkaan perustelematonta. Laulaja Ian McCullochin eron ja rumpali Pete De Freitasin kuoleman myötä Bunnymenin tarina oli kuitenkin vähällä loppua. Onnistuneen Electrafixion-projektin myötä McCulloch ja kitaristi Will Sergeant löysivät toisensa kuitenkin uudelleen ja Echo And The Bunnymenin virallinen comeback näki päivänvalon vuonna 1997. Näiden ”toisen elämän” aikaisten pitkäsoittojen vertaaminen kukoistuskauden tuotoksiin on luonnollisesti ollut hieman kiusallista, mutta paikoitellen McCulloch/Sergeant-kaksikon keskinäinen taika pilkahtelee yhä esille. Näin tapahtuu onneksi myös uudella Siberia-levyllä.

Bunnymenilla on muutamia soinnillisia tunnusmerkkejä, jotka ovat säilyneet matkassa huolimatta vuosien vierimisestä. Helkkyvät kitarasoundit putoilevat Sergeantin kuusikielisestä yhä ilahduttavan vaivattomasti, tavalla joka antaa paljon opiskelun aihetta nuoremman sukupolven soittoniekoille. Yksinkertaisuus on valttia, eikä omaa soundia kannata tunkea täyteen tavaraa. Will Sergeant on aina ymmärtänyt sanonnan ”vähemmän on enemmän”.

Toinen pysyvyyden tukipilari on tietenkin McCullochin ääni. Joihinkin bändeihin vain ei korvaajaa voi edes kuvitella ja Bunnymen on yksi niistä. (Todisteitakin on, vuonna 1990 yhtye nimittäin teki ilman McCullochia epätoivoisen Reverbration-levytyksen, jota edes vannoutuneimmat fanit eivät tahtoneet tunnistaa bändin tekeleeksi. ) Siberialla McCulloch saa suorituksestaan kutakuinkin puhtaat paperit, vaikka hetkittäin miehen laulusta hiipii mieleen hienovarainen leipääntyminen.

Selvintä kritiikkiä kaksikolle voi kuitenkin esittää biisinkirjoituspuolen johdosta. Levyn yleistunnelma jää hivenen laiskaksi, eikä sille ole siunaantunut yhtäkään hyvän keskitason ylittävää kappaletta. Mitään uutta Killing Moonia en osannutkaan odottaa, mutta ainakaan viiden kuuntelukerran perusteella ei yksikään biisi ole nostanut positiivisessa mielessä päätään. Ehkä sellainen vielä tiiviimmän kuuntelun jäljiltä löytyy, sillä Bunnymenin levyille tulee tunnetusti antaa reilusti aikaa ja keskittymistä.

Kommenttien keskiarvo:

SamiN kommentoi 01.12.2005:

Pisteet:

Mielestäni uusin Echo & the Bunnymen rokkaa varsin makeasti. Kiekolta löytyy useita komeita rokkipaloja, jotka saavat ainakin allekirjoittaneen niskan nykimään. Sideways Eight, Scissors in the hand, Parthenon Drive ovat varsin mainiota klassisen yksinkertaisia rockvetoja. Slovariosasto sitten on vähän niin ja näin..

Bändin biisit ovat aina olleet erittäin simppeleitä, ja viehätys on pitkälti perustunut hienoon yhtyesoundiin ja etenkin Ian McCullochin keekoiluun. Välillä oikein huvittaa miten äijä varjelee omaa cooliuttaan ja heittäytyy hienoiseen ylitulkintaan. Ja herran äänihän on kyllä omaa luokkaansa. Verrattuna vaikka muutaman vuoden takaiseen What are you going to do with your life -kiekkoon tuntuu yhtye olevan vedossa. Erittäin positiivinen yllätys!

SamiN kommentoi 20.10.2006:

Pisteet:

Tulinpa kuunnelleeksi pitkästä aikaa "Echojen" Reverberation -levyä ja täytyy sanoa, että kyseessä on itse asiassa erinomainen levy. Toki asetelma on omituinen, ikään kuin Rolling Stones ilman Mick Jaggeria, mutta mielestäni jos levyä kuuntelee avoimin mielin paljastuu se erinomaiseksi rockalbumiksi. On tavallaan harmi, että Will Sergeantin useat parhaimmat sävellykset ovat juuri tällä levyllä. Soitto ja soundit ovat ensiluokkaiset, tuottajana on ollut herra, joka työskennellyt itsensä The Beatlesien kanssa.

Ja vaikka fanitankin Ian McCullockin tulkintaa kovasti, ei "vara-Ian", Noel Burke ei ole hassumpi laulaja. Hänellä oli vain edessään mahdoton tehtävä astua ikoniksi muodostuneen McCullockin saappaisiin. Välillä unohtaa kuuntelevansa Echoja, tämän tuntee ainoastaan Sergeantin loistavasta kitaratyöskentelystä. Jos kuuntelee vaikkapa pari vuotta myöhemmin ilmestynyttä Sueden loistavaa debyyttiä ei se ole kovinkaan kaukana Reverberationin tunnelmasta, erityisesti sävellysten osalta. Reverberationiin levyyn on vaikea suhtautua, mutta kyseessä on käsittämättömän aliarvostettu levy. Ja omituisesti tämä oli ensimmäinen Echo -levy, jota kuuntelin itse joskus vuonna 1991, tämän jälkeen vanhat echo -levyt ovat auenneet hiljalleen tämän loistokkuuden rinnalla. Toki tyylilaji on monilta osin erilainen kuin 1980 -luvun alun post-punk levyjen. Tällaista..:D

JariJ kommentoi 01.11.2006:

Pisteet:

Täytyi kommentin takia kaivaa tuo arviossani parjaamani Reverberation hyllystä ja palautella mieliin mistä levyssä oli oikein kyse. Edellisestä kuuntelukerrasta olikin kulunut aikaa yli kymmenen vuotta, sillä löysin levyn kansista päivämäärämerkinnän 19.3.1996 (tuolloin tapanani oli merkitä levyihin niiden ostopäivä) ja muistan etten levyä ostamisen jälkeen kovinkaan paljon kuunnellut. (Ostin levyn muuten markalla kaveriltani, joka ehkä kertoo mitä mieltä hän siitä oli) Ei levy silloin(kaan) mitenkään erityisen paskalta kuulostanut, siihen oli vain vaikea suhtautua kun tuntui että kyseessä oli täysin eri bändi. Jotkut kitarajutut kuulostivat samoilta, mutta heti kun Burke avasi suunsa, tuntui ettei jokin vain ole oikein.

Sama tunne vaivaa levyä mielestäni vieläkin, mutta nyt voin (ehkä hieman vähemmän fanaattisena fanina) allekirjoittaa väitteen ihan kelvollisesta biisimateriaalista. Eikä toteutuksessakaan mitään suoranaista vikaa ole. Joistain levyn kohdista voi vetää linjoja tuon hetken vallitsevaan soundiin, esim. Stone Roses-tyyppisiä hetkiä levyllä on useampikin, mutta kyllä suurimman osan ajasta levyllä vallitsee ihan autenttinen Bunnymen-henki.

Vaikka hieman olenkin tässä takkia kääntelemässä, en silti tohdi nostaa Reverberationia lähellekään vaikkapa Crocodilesia tai varsinkaan Ocean Rainia. Pikemminkin kyse on Bunnyjen uran kierosta sivujuonteesta tai mielenkiintoisesta kuriositeetista.

Mutta hei, kukapa muistaa että The Doors julkaisi kaksi levyä ilman Jim Morrisonia?