Cooking Vinyl

Liverpoolin kaikkien aikojen toiseksi paras yhtye elää toista elämäänsä. Ensimmäisen elämänsä tiimoilta (1978-1988) bändi ehti jättää paitsi pysyvän puumerkkinsä brittiläisen kitarapopin historiaan, myös tukun toinen toistaan hienompia pitkäsoittoja. Näiden kirkkaimpana helmenä soi vuoden 1984 Ocean Rain, jonka nostaminen jopa koko vuosikymmenen klassisimpien teosten joukkoon ei ole lainkaan perustelematonta. Laulaja Ian McCullochin eron ja rumpali Pete De Freitasin kuoleman myötä Bunnymenin tarina oli kuitenkin vähällä loppua. Onnistuneen Electrafixion-projektin myötä McCulloch ja kitaristi Will Sergeant löysivät toisensa kuitenkin uudelleen ja Echo And The Bunnymenin virallinen comeback näki päivänvalon vuonna 1997. Näiden ”toisen elämän” aikaisten pitkäsoittojen vertaaminen kukoistuskauden tuotoksiin on luonnollisesti ollut hieman kiusallista, mutta paikoitellen McCulloch/Sergeant-kaksikon keskinäinen taika pilkahtelee yhä esille. Näin tapahtuu onneksi myös uudella Siberia-levyllä.

Bunnymenilla on muutamia soinnillisia tunnusmerkkejä, jotka ovat säilyneet matkassa huolimatta vuosien vierimisestä. Helkkyvät kitarasoundit putoilevat Sergeantin kuusikielisestä yhä ilahduttavan vaivattomasti, tavalla joka antaa paljon opiskelun aihetta nuoremman sukupolven soittoniekoille. Yksinkertaisuus on valttia, eikä omaa soundia kannata tunkea täyteen tavaraa. Will Sergeant on aina ymmärtänyt sanonnan ”vähemmän on enemmän”.

Toinen pysyvyyden tukipilari on tietenkin McCullochin ääni. Joihinkin bändeihin vain ei korvaajaa voi edes kuvitella ja Bunnymen on yksi niistä. (Todisteitakin on, vuonna 1990 yhtye nimittäin teki ilman McCullochia epätoivoisen Reverbration-levytyksen, jota edes vannoutuneimmat fanit eivät tahtoneet tunnistaa bändin tekeleeksi. ) Siberialla McCulloch saa suorituksestaan kutakuinkin puhtaat paperit, vaikka hetkittäin miehen laulusta hiipii mieleen hienovarainen leipääntyminen.

Selvintä kritiikkiä kaksikolle voi kuitenkin esittää biisinkirjoituspuolen johdosta. Levyn yleistunnelma jää hivenen laiskaksi, eikä sille ole siunaantunut yhtäkään hyvän keskitason ylittävää kappaletta. Mitään uutta Killing Moonia en osannutkaan odottaa, mutta ainakaan viiden kuuntelukerran perusteella ei yksikään biisi ole nostanut positiivisessa mielessä päätään. Ehkä sellainen vielä tiiviimmän kuuntelun jäljiltä löytyy, sillä Bunnymenin levyille tulee tunnetusti antaa reilusti aikaa ja keskittymistä.