Merceedees

Marylandin tie on lopussa, mutta Velvet jatkaa. Vaikka yhtyeiden teiden piti kulkea luovasti rinnakkain, jää ainakin tällä erää ainoastaan Velvetin vastuulle pitää jäsenten kiistämätöntä näkemystä esillä. Saa nyt nähdä, mitä Jani ja Atso päätyvät tekemään ilman Marylandiä.

Niin, Ville Härkönen & Velvet on siis trio-muotoinen yhtye, joka pitää sisällään edesmenneen Maryland-yhtyeen jäsenistä laulaja-kitaristi Ville Härkösen lisäksi rytmiryhmän eli basisti Petri Variksen ja rumpali Tuomas Kinnusen. Yhtye syntyi Villen tekemien soolokeikkojen pohjalta, joita varten mies oli säveltänyt maanläheisempiä ja ehkä asteen pari kaihoisampia biisejä kuin mitä Marylandiltä kuultiin. Verrattuna Marylandin menevään, diskobiittejä ja iskelmällistä otetta hyödyntäneeseen brittihenkiseen poppiin Velvet suuntaakin enemmän preerian laidalla ränsistyville avoimille ja tuulisille verannoilla. Levyn nimeksi valittu Lemonade Cowboys kuvaa hyvin touhua; sellaista rauhallista, haaveilevaa ja lämmintä istuskelua ja kantrahtavaa lauleskelua. Saatekirjeen lause ”Velvetin musiikissa soi enemmän nuotioiden ja kynttilöiden lempeä lämpö kuin loisteputkien kylmä hehku” onkin yksi osuvimmista mielikuvakiteytyksistä herrojen nykyisen musiikin suhteesta entiseen. Ei sillä, ettei Marylandin popissa olisi ollut lämpöä...

Levyn aloittaa tumman eteerinen näppäily Like Angels, jonka seesteistä ja kaikuisaa kitarasooloa ja Villen persoonallista ääntä kelpaa kuunnella. At The Gates marssii selkeästi päällekäyvämmin, mutta silti hillitysti. Eli ei pelkkää kiikkustuolikeinuskelua sittenkään, vielä löytyy potkuakin. Aika läheistä sukua Velvet voisi olla esimerkiksi Office Buildingille... Sitten haikeillaan kiireettömästi Correct Me If I´m Wrongin tahdissa. Hivenen enemmän Marylandin suuntaa viittaa nykivästi bossamarssiva Lemonade Cowboy, kun taas savuinen I Will Take The Chance jarruttelee kauniisti. Valumo-mies Luukkosen poikkihuilu pääsee taas oikeuksiinsa, samoin Pike Kontkasen viulu. Mainittujen pelimannien lisäksi levyllä on muutenkin runsaasti mukana ”alan miehiä”. Tuotannosta vastaa itse Ville Leinonen, koskettimissa vierailee Ylihärsilän Risto, kielissä Puukon Risto ja taustavokaaleistakin löytyy muun muassa Laurilan Janne. Ei siis ole ihme, että Lemonade Cowboys koskettaa ja kulkee, kun on noinkin taidokas tiimi ollut koolla.

Levyn kohokohtiin nostaisin kauniisti kaartavan Beauty/Beastin, havaiji-keinutteleva Too Many Dreams on taas sitä iloista ja rauhallisempaa parhautta. Vaikka Villen englanti on hiukkasen kulmikasta, se tässä tapauksessa toimii vain osana yhtyeen persoonaa. Vahviten kielellinen töksäyttely ilmenee tiukasti rullaavassa Wait Until Tomorrow:ssa. Haitarilla vahvistettu Madelyne humisee keinuttelevana tuutulauluna, tyynesti näppäilevä päätösraita Will To Believe nostaa hymyn huulille pelkällä heleydellään. Vaikka Lemo-Cowboy ei ehkä nappaakaan samalla tavalla mukaansa kuin mitä vaikkapa Maryjen Chasing Me, on tyylikäs ja tunteellinen kantripop silti sen verran komeasti toteutettua, että Velvetistä jää erittäin maukas maku suuhun.