Domino

On pelkästään positiivista, ettei Franz Ferdinandin kakkoslevyn ympärille muodostunut aivan odotetunlaista mediahössötystä. Tuoreimmat bändiä koskevat artikkelit ja You Could Have It So Much Better-levyn arviot ovat kiitettävästi keskittyneet vain ja ainostaan siihen pääasiaan, eli musiikkiin. Tällä kertaa nelikon harteille ole enää lähdetty rakentelemaan mitään utopistisia ”rockin pelastaja”-pilvilinnoja. Yksi seikka levyn saamissa kritiikeissä – varsinkin kotimaisissa – on kuitenkin pistänyt pahasti silmääni. Toteamukset siitä että skottibändi ”on toistanut debyyttinsä menestyskaavan” tai että se on ”kirjoittanut Take Me Outin kolme kertaa uudelleen” eivät voi perustua muuhun kuin liian kevyen luokan perehdyttämiseen, sillä totuus on kaukana tästä. Franz Ferdinand on tehnyt iskevän ja hitikkään, mutta myös sävykkään ja monipuolisen rock-teoksen, jolla se osoittaa uudistuneensa – jopa enemmän kuin kukaan olisi uskonut. Todisteisiin palataan myöhemmin.

Pelinavaus on ennen kaikkea tehokas. The Fallen on yllättävän suorasti rokkaava siivu ja samalla myös ensimmäinen vihjaus siitä, että Franz Ferdinand on opetellut reprtuaariinsa uusiakin temppuja. Kertosäkeen melodiankulku ja nykivä takapotkuisuus ovat kuitenkin tuttua kauraa, kuten myös single Do You Want To kokonaisuudessaan. Kyseinen biisi onkin levyn ainoa todella stereotyyppinen FF-veto ja samalla varmin syyllinen useimpiin alussa viitattuihin kritiikkeihin. Kun kuulin kappaleen ensi kertaa, en lämmennyt. Nyt, kun olen kuunnellut kappaleen yli kaksikymmentä kertaa, on olo yhä viileä. Jos näitä nytkytyksiä olisi levyllinen, olisi tuomio ollut selvästi julmempi.

Mitä pidemmälle You Could Have It So Much Better etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei Franzit ole fakkiutuneet pelkiksi hitinmetsästäjiksi. Walk Away osoittaa että bändi pystyy kirjoittamaan hienoimpia kitara-popin klassikoita syleilevän kappaleen, kuulostaen silti vahvasti omaperäiseltä. Teko, johon esimerkiksi Oasis ei urallaan kertaakaan pystynyt. Raivoisa Evil And A Heathen on puolestaan biisi, joka ajan kuluessa vain jatkaa kasvuaan. Perinteinen kaunopop on tästä kaukana, komppinsa ja räkäisyytensä puolesta lähimmät vertailut voisi heittää jopa kotoiseen Soul Tattoohon asti. Kuunnelkaapa biisi peräkkäin vaikkapa ST:n Scarecrow Jimmyn kanssa, niin huomaatte ettei ero ei ole kovinkaan suuri.

Merkittävin ero vanhaan on silti pienimuotoisten balladien esiinmarssi. Paperilla idea kuulosti hieman arveluttavalta, mutta toteutus on kypsä ja luonteva. Pääosin akustiseen ilmaisuun pohjautuvat biisit sopivat bändin palettiin hämmästyttävän hyvin, sillä olin pitänyt sähköistä ja kulmikasta soundia FF:n selkärankana. Eleanor Put Your Boots On ja Fade Together ovat kuitenkin niin hienoja tekeleitä, etten enää ole varma.

Franzien uudistuminen ei siis ole jäänyt puheiden tasolle. Vanhojen fanien ei silti tarvitse missään nimessä huolestua, sillä kyllä tämän keitoksen uskoisi uppoavan debyyttiin mieltyneillekin.