Stevie Wonder: A Time To Love

Motown

Valehtelematta ainakin kolme kertaa siirtyi tämän levyn julkaiseminen. Epäonnistumisten ja väkinäisten “comebackien” jatkumoa on viime aikoina riittänyt jo ainakin Princen ja Michael Jacksonin verran, eivätkä lähtökohdat Wonderin uutukaisen kuunteluun ole lupaavat ainakaan hänen viimeisimmän levynsä Conversation Peace (1995) perusteella. Sen konesoundimaailma kun kuulosti vanhenneelta jo ilmestyessään, ja artistille tyypillinen maailmanparantamisvimma oli normaalia päällekäyvempää.

Ilmoitettakoon kuitenkin tässä vaiheessa, että Wonderin ns. “kultakauden” eli 70-luvun klassikkolevyjen jälkeen miehen ei oikeastaan tarvitsisikaan tehdä mitään. Nerokas soinnuttaja Wonder kelpaa jopa jazzareille, ja hänen viisuissaan on vetävyyttä ja pop-funkkaavaa groovea. Wonder todistaa, että eri mahdollisuuksia laittaa nuotteja miellyttävään järjestykseen on rajaton määrä. Vastaavasti mies kyllä joutuu joskus pääsyytettyjen penkille, mikäli joskus ruvetaan etsimään syyllisiä siihen, miksi muuten suht järkevän tuntuiset kaukasialaisnuoret kiekuvat nykyään ”afrolaulun” nimissä kuin syötävät, eikä kukaan halua enää laulaa taitojensa mukaisesti.

No mutta, mitäpä aiheellista hehkutusta arvion loppuun pihtaamaan: Stevie Wonder on tullut takaisin, ja mielestäni lunastaa tämän levyn myötä lopullisesti paikkansa elävänä legendana. Hotter Than Julyn (1980) jälkeen alkanut uuden erinomaisen Stevie Wonder -levyn odotus on ilman muuta ohi, hionta ja viivästely kannattanut. Ehkä Wonder on myös ottanut edellisistä levyistään saamansa palautteen huomioon. Vierailevat tähdet pysyvät aisoissa, eikä heidän joukkoonsa ole kelpuutettu mitään c-luokan rappareita, vaan raidoilla kuullaan mm. Princeä ja Sir Paul McCartneytä. Jälkimmäinen on jopa rohjettu piilottaa mm. nigerialaisten, intialaisten, puertoricolaisten ja uzbekistanilaisten rumpusaundien alle levyn yhdeksänminuuttisessa nimiraidassa. Saundi ei ole aikaansa sidottu.

Levyn tunnelmat vaihtelevat akustisesta jatsailusta ja oikeasti hyvistä slowareista tiukkaan funk-soul -väritteiseen poppiin. Kuulokkeilla tai geneleceillä kuuntelijoille on vielä tarjolla monennäköistä hauskaa, mutta kikkailuksi yltymätöntä bonusta stereokuvassa. Multi-instrumentalisti Wonder näyttää myös monasti konebasson mallia pierumaisella, mojovalla synasaundilla, joka on tuttu jo kultakauden levyiltä. Myös miehen hyväntuulinen huuliharppu ja robotti -voicebox soivat herkullisesti, tuoden sen viimeisen wonder-silauksen. Kokonaisuus ikään kuin huipentuu toiseksi viimeiseen raitaan Positivity, joka kiteyttää Wonderin vilpittömän oloisen maailmankuvan ja toimii tavallaan hänen käyntikorttinaan. Kannattaa myös etenkin em. raidassa kiinnittää huomiota Wonderin mestarilliseen, konekiväärimäiseen tapaan jakaa sanoja ”väärin” ja käyttää laulettuja tavuja ikään kuin räpäten, lyömäsoittimena.

Vaikka kappaleita on viisitoista, ei joukossa ole yhtään varsinaisesti huonoa raitaa. Ainahan voi tiivistää, mutta kun joukossa on semmoista sanalla sanoen tiukkaa klassikkokamaa kuin Please Don´t Hurt My Baby, Tell Your Heart I Love You tai So What The Fuss, lievä väljyys annettakoon anteeksi.

Levyn supertuotannosta voidaan olla montaa mieltä. Nykyäänhän nauhoja kiikutetaan studiosta toiseen, ja kansivihossa joka kappaleen lyriikoiden jatkeena löytyy tahattoman koominen lopputekstilitania, jossa mainitaan kaiken maailman digitaaliset editoijat, ohjelmoijat ja overdubbaajat. Seurauksena on tietoisuus siitä, ettei tämän kaliiberin touhua ja sen myötä tämän kaltaista lopputulosta tässä maassa pystytä ehkä koskaan tekemään. Suuri 2000-luvun huippuunsa hiottu ameriikansoundi on kuitenkin vain mauste: kyllä tämä sisältö olisi mennyt läpi rupisempanakin tuotantona.

2005, lokakuu... eiköhän tuon uskalla jo sanoa: vuoden paras ulkomainen levy.

Kommenttien keskiarvo:

Jukka kommentoi 11.10.2007:

Pisteet:

Viisi tähteä on aikalaista liiottelua Jannelta, taitaa olla pisteytyksessä vähän Wonder-bonuksia mukana. Onhan tämä kuitenkin hieno paluu yhdeltä mustan musiikin suurimmista ja suurin osa biiseistä toimii. Kyllä Wonder on legendaarisuutensa lunastanut jo ajat sitten ja tätä levyä ei tosiaankaan kelpaa verrata miehen ykköstöihin 70-luvulla. Comebackina tämä on kuitenkin samaa luokkaa kuin Princen 3121 eli neljän tähde levy.