Nailboard Records

Eestiläisen melodisen ja perinteikkäämmän heavyn lippua kunniakkaasti kantava Tharaphita on kymmenvuotisen taipaleensa aikana ehtinyt julkaista jo pari täysipitkää levyä sekä yhden minin ennen Primeval Forcea. Tyylillisesti bändi liikkuu jossain melodisen tiluttelu heavyn ja modernimman folk/viikinki/pakana metallin välimailla, kuulumatta kuitenkaan mitenkään selkeästi kummallekaan puolella genreaitaa.

Levy käynnistyy suorastaan komeasti Sorceress kappaleella, jonka rullaavassa rätkeessä on jotain perin Ensiferumilaista. Folkmaisempi poljento saa kuitenkin antaa tilaa jo toisena soivalla nimibiisillä, joka lähtee täysin turhaan kampeamaan bändin soittoa kohti raskaampia tantereita. Nyt yhtye jää entistä selvemmin ei-kenenkään-maalle ja karjuvan möreä laulukin tuntuu päätyneen aivan väärään paikkaan totaalisen väärään aikaan. Raskaan raastavat riffit ja taustalla kaiken tapetoivat koskettimet luovat jatkuvan äänivallin, jota vasten laulaja yrittää turhaan kerran toisensa jälkeen törmätä. Valli voittaa aina. Tällä ladulla kuljetaankin sitten loppuun saakka, mistä syystä jälkipään aikana tuleekin vilkuiltua kerran toisensa jälkeen kelloa. Tekniseltä puoleltaan albumi on ihan kelpo keskitason suoritus, vaikka soundit kirkkaammat ja selkeämmät olisivatkin voineet ehkä olla. Laulajan aksenttiongelma englannnissa kuulostaa lähes kotoiselta, eli korvaan särähtävältä, mutta tämähän saattaa kuulostaa ainoastaan mielenkiintoisen eksoottiselle Keski-Eurooppalaiseen tai amerikkalaiseen korvaan. Töksähtelevän englannin sekaan on livahtanut myös pari äidinkielellä luikautettua laulua, jotka tuntuvat jo huomattavasti menevämmille vetäisyille.

Tharaphita tuntuu sotaratsuineen juuttuneen eräänlaiseen tienhaaraan, eikä se näytä ainakaan tällä levyllä päättäneen kumpi suunta olisi parempi. Sankarihevin miekka ja magia tyyppinen värikäs ja runsas lehvikko, vaiko kenties astetta kahta mustempi ja äärimmäisempi synkempi peikkometsä?