Edgerunner

Norjalainen Manifest on koonnut omaan musiikilliseen julistukseensa säkeitä niin raskaammasta thrashista kuin miehisestä asennemetallistakin. Mukaan on livautettu vielä hyvä annos deathin jäsenet rikkovaa raivoa ja noisen kaoottisuus taipuvaisuutta. Tämä liitto saattaa kuulostaa paperilla vielä ihan toteuttamiskelpoiselle, mutta ainakin Manifestin kohdalla se tärkeä tekijä X on jäänyt tällä kertaa ostoskorista puuttumaan.

Half Past Violence on, kuten nimensäkin vähän ennakoi, väkivaltainen ja raskas kokemus – mutta selvästi eri tavalla kuin mitä sen tekijät tarkoittivat. Eri ainekset ovat päässeet klimppiintymään pahemman kerran keitosta tehdessä, jolloin pökköä pesään laitettaessa keitoksen pinnalle pulpahtaa aina kohtuuttoman kookkaita kokkareita jotain tiettyä tyyliä, joka ei tunnu juuri koskaan sopivan muuhun ympäristöön. Kesken kovimman thrashityksen bändi intoutuu melo-hevittelemään, raskaan juntan keskeyttää rääyntä ja lyhyt melodinen soolonpätkä. Silloin kun pitäisi karjua keuhkot takaseinään vokalisti intoutuu Korneilemaan (liiankin?) monitahoisen äänensä kanssa. Eniten varkaissa on käyty Panteran suunnalla, mutta sieltäkään ei ole onnistuttu omaksumaan keskeisten rakenteiden aina tärkeää keskinäistä dynamiikkaa. Kaiken kukkuraksi jopa sounditkin tuntuvat olevan jatkuvan samanaikaisesti sekä kohdallaan että hakusessa.

Manifestin kuuntelu tuntuukin useasti siltä, kuin yrittäisi lukea skitsofreenikon päiväkirjaa. Juonia ja ajatuksia tuntuu kyllä selvästi olevan, mutta mikään ei näennäisestä yhteenkuuluvuudestaan huolimatta kuulu lopulta yhteen. Raskasta, tuhottoman raskasta – ja turhaa.