Mew: And the Glass Handed Kites

Sony BMG

Mew tekee musiikkia molemmille aivolohkoille. Mew tekee musiikkia tytöille ja pojille. Mew haluaa kumota musiikillaan myytin tunteen ja älyn vastakkaisuudesta. Mewin And the Glass Handed Kites -albumissa riittää kuuntelijalle paljon pureksittavaa, ennen kuin voi ottaa kantaa siihen, että onko Mewin progressiivisuus itsetarkoituksellista kikkailua, vai tukevatko ratkaisut kappaleiden sisältöä.

Ilmassa on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa merkkejä uudenlaisesta progressiivisestä rockista, joka ei ole vain 1970 -lukulaisen hippimystiikan jäljitelyä, tai yliviritettyjen studiorobottien soitannallista masturbaatiota. 1980- ja 90 -luvuilla musiikillisia raja-aitoja venyttivät omiin suuntiinsa ansiokkaasti mm. Sonic Youth, Dinosaur Jr., ja Pixies. Viime aikoina suurin vaikuttaja on ollut Radiohead, joka käänsi kelkkansa suosionsa huipulla ja ryhtyi taideorkesteriksi. Saman suuntaista kehitystä jatkaa nyt Mew uudella albumillaan. Siinä missä Radioheadin proge käpertyi paranoidisuudessaan sisään päin, ovat Mewin musiikilliset rönsyilyt kuitenkin alisteisia lyyriselle melodisuudelle ja iskeville nostatuskoukuille. Mew osaa olla pop ja progressiivinen samanaikaisesti, minkä piti olla täysin mahdotonta. Se mikä vanhan liiton progessa oli maskuliinista on jätetty rauhaan. Virtuoosimai! set soolot on korvattu tiukalla yhteispelillä, tunteellisuudella ja jopa naiviutta hipovilla melodioilla. Jonas Bjerre laulaa falsetillaan kuin mikkihiiri merihädässä, joka herättänee naisissa äidilliset vaistot. Miehet voivat keskittyä tahtien laskemiseen ja nerouden punnitsemiseen.

And the Glass Handed Kitesin kaappaleet on miksattu 14 kappaleen taukoamattomaksi saagaksi, joka kätkee sisälleen paljon informaatiota. Kaksi kappaletta nousevat hittipotentiaalisuudessaan kuitenkin muiden yläpuolelle: melankolisesti jytäävä Apocalypso, sekä heti perässä seuraava Special, jossa on ainesta Am I Wry? No:n kaltaiseksi hitiksi. Levyn kappalejärjestys on kasattu oivasti, eikä se pyri noudattamaan klassista draaman kaarta, vaan siirtyy luontevasti tunnelmasta toiseen. Mewin neoproge on tuoretta ja edistyksellistä musiikkia. Se on kulttuurisesti ajan tasalla, eikä se halua eristyä oman karsinaansa. Välillä siitä seuraa kuitenkin ähky, kun Mew haluaa olla joka käänteessä liikaa kaikkea.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 28.10.2005:

Pisteet:

Mewin parhaat levyt on ehdottomasti niitten kaks ekaa plättyä. Edellinen frengers oli hienoinen pettymys kun suurin osa biiseistä oli jo entuudestaan tuttuja. Tää uusin on minulle vielä hieman mysteeri. Kyllä meikä kuuntelee mielummin Half the world is watching me:tä ku tätä. Eipä sillä etteikö kyseessä olisi silti yksi vuoden levyistä!

mpkoskin kommentoi 09.08.2006:

Pisteet:

Frengersistä tykkäsin, mutta kyllä tällä kertaa käy kikkailu puuduttavaksi. Levy on ylipitkä ja tylsähkö, sinne tänne polveilevat ja venkoilevat kappaleet eivät useammankaan kuuntelukerran juuri eroa toisistaan (edukseen tai muutenkaan). Kunnon vetävät melodiatkin ovat vähissä, tai ainakaan edellisen levyn kaltaisesta hittikimarasta ei voi puhua. Se että tahtilajia vaihdellaan puolen minuutin välein ei riitä ylläpitämään minun mielenkiintoani. Kuivakka saundimaailma ei sekään herätä intohimoja, kitarat kuulostavat metallisilta kuivaustelineiltä ja tasainen synamatto levittäytyy kaiken pohjalla. Positiivisia puoliakin toki on, J. Mascisin vokalistivierailu nosti hymyn huulille, ja pompöösisti jytisevä Apocalypso sekä loppupään mammuttihiturit jättivät oikein hyvän maun suuhun. Ehkä ensi kerralla taas...