If Society

Yksi valtakunnan veikeimmistä live-yhtyeistä palaa kehiin uusien kujeiden kera. Red Carpetin tyyli on yhä perinnetietoinen kitarapop, jota kuitenkin maustetaan paikoin eksoottisimmillakin mausteilla. Laji on sikäli haastava, että siinä sävellysten eräänlaisen oikeaoppisuuden lisäksi laulun ja soiton tulkinnalliset vivahteet saavat huomattavan suuren merkityksen, kun arvioidaan musiikin persoonallisuutta. Kokemusta hankkineen yhtyeen soitto on entistä varmempaa ja rullaavampaa, ja stemmalaulut soivat hunajaisesti kenenkään laulajan muiden yläpuolelle nousematta. Yhtyeen etu on selvästi siinä, että siinä vaikuttaa useampi lauluntekijä (vaikkakin levynkannessa creditit on diplomaattisesti kirjattu yhtyeen nimiin), jotka kaikki tekevät hienoja ja sopivan erilaisia lauluja. Jokainen myös tulkitsee tekijän ominaisuudessa omat tuotoksensa. Yhtyeen työnjaosta tulee mieleen 60- ja 70 -luvuilla parhaat päivänsä nähneet B-kirjaimella alkavat harmoniapopin veteraanit: The Beatles, The Buffalo Springfield, The Byrds, The Beach Boys ja Big Star, joissa kaikissa useat ison egon omaavat visionäärit taistelivat asemastaan, mutta saivat siitä huolimatta - tai ehkä siitä syystä - aikaan uskomattoman kaunista jälkeä.

Mutta niin saa Red Carpetkin. Levyn aloittavaa surf-instrumentaalia seuraava ensimmäinen lauluesitys Blood, Sweat And Tears soi popklassismin hengessä ollen varsin mainio kipale. What Have I Done on ytimekäs lajinsa valioyksiö. Kokonaisuuteen mahtuu pari välityötä, mutta pikkuviat korjataan kuitenkin hetkessä. Golden Days hurmaa kerrassaan hienolla soul -tunnelmallaan ja End of the Season päättää kiekon uljaasti. Levyn sointi on täyteläinen, ja soundillisia sekä sovituksellisia yksityiskohtia on mietitty tarkkaan. Esimerkkeinä tästä käyvät Reminderin mellotron-viulu, tai Sigh -kaunokin kokonaan toisiin sfääreihin saatteleva oboe. Yhtyeen pop on helppoa ja mukavaa kuultavaa, mutta se kätkee kuorensa alle paljon hitaasti paljastuvia hienouksia, kunhan siihen malttaa syventyä.