Eternal Erection: On Top

Eat This Music

Eternal Erection on saarnannut ja purkittanut biletyshenkistä, suht suoraviivaista funk-epistolaansa rakkaudella nyt jo kolmen levyn verran. Bändi on jäänyt ainakin toistaiseksi pääkaupunkilaiseksi ilmiöksi, mikä ei liene ihme: onhan funk urbaania musiikkia. Kappaleista vastaavat suurimmilta osin yhtyeen johtohahmo Rick Lover ja kitaristi Ray Slick. Kuultavana ja ennen kaikkea tanssittavana on kolmetoista uutta raitaa.

Discoisalla, princemäisellä Barry White -linjalla jatkuu meno edelleen. Esikoislevyllä Family Tree (1998) EE:n saundi oli riisutumpi, ja siitä se jalostui tuotetumman kuuloiselle, muttei silti kliiniselle kakkoslevylle No Funk About It (2000). Sillä vierailevat eivät-niin-ihanat rapparit on vaihdettu tälle levylle ihanaan Marjo Leinoseen, ja grooven vuoristorata on pohjimmiltaan muuten tutun timmiä. Torvet töräjää ja banjot soi.

Sanoisin, että tämä levy on Eternal Erectionia turskeimmillaan. Loverin muheva, hykerryttävä ääni valtaa stereokuvan siinä määrin, että jos erehdyt kuulokkeilla kuuntelemaan, niin varaudu siihen tunteeseen, että sinua ryhdytään korvaan. Kappaleiden kokonaisuus on mielestäni tällä levyllä tasalaatuisempi kuin edellisillä, mikä on kaksipuolinen kolikko: materiaali on miellyttävää, mutta aiemmilla äänitteillä oleviin klassikkohitteihin tyyliin Genetics, Funky P-Car ja C´mon ei valitettavasti nyt ylletä. Lisäksi kappaleiden sisäinen osien vaihtelevuus ylittää paikoitellen levottomuuden rajan. On kuitenkin selvää, että nämä piisit potkivat aivan täysillä ainakin livenä.

Genren sisäisiksi makukysymyksiksi menee. Levyn hankkijan tulee varautua hulluttelevaan bilefunkyyn, jossa on paljon tavaraa ja jeejeetä joka kappaleessa. Faneille EE ei tuota pettymystä, mutta mikäli funkin ystävä on kallellaan riisuttuun ja rupisempaan The Meters -tyyppiseen söundimaailmaan, saattaa tulla Amadeus -leffasta tuttu ”Too Many Notes” -reaktio. Lisäksi ainakin itselläin´ heräsi kysymys, että olisikohan tässä hullunmyllyssä kannattanut hieman hilientää välillä? Nyt paahdetaan huomattava osa ajasta täysillä, ja vasta slowareissa korva pääsee tupakkatauolle. Koko levyn alkuun, The Funky Bus Themen ensimmäiseen puoliminuuttiseen kiteytyy jotain pidäteltyä seksualiteettia, jota olisin kaivannut moneen muuhunkin paikkaan.

Mutta hei: mainio ja koherentti levyhän tämä on. Ei muuta kuin Soul Smasher soimaan, laavalamput lämpiämään ja alakerran ilmoitustaululle naapureita varten lappu, jossa lukee notta tänä yönnä mustat päivät aamuviiteen, hajotkaa siihen!