Wall of Sleep: Sun Faced Apostles

psycheDOOMelic

Jonkinasteista kulttimainetta nauttineen unkarilaisen doom-pumpun Moodin raunioille syntyneistä yhtyeistä toinen, eli Wall of Sleep on julkaissut toisen albuminsa. Itselläni ei ollut mahdollisuutta tutustua yhtyeen viime vuonna julkaistuun debyyttiin, mutta toisaalta eipä tämä levy varsinaisesti mitään suurta innostusta kyseistä levyä kohtaan herättänyt. Black Sabbathin jalanjäljissä liikutaan edelleen, mutta sabbathmaisen pelkistetty ilmaisu on jäänyt hieman vähemmälle, ja suuri osa mukana olevista biiseistä on hieman modernimpaa ja melodisempaa materiaalia.

Harvoin on tullut kuultua yhtä vähän odotuksia nostattavaa avausbiisiä kuin tällä levyllä. On Pain of Birth on yksinkertaisesti tylsä ja ideaton esitys. Valitettavasti sellaisiksi osoittautuu myös monta muutakin biisiä tällä levyllä. En pidä sitä oikein hyvänä asiana että kahdeksan biisin albumilla tulee vastaan niin selviä täytebiisejä kuin tällä levyllä. Oikeastaan levyn biiseistä vain kaksi on täysin mitat täyttäviä esityksiä, joten ehkä biisinkirjoitusvaiheeseen olisi pitänyt panostaa hieman enemmän aikaa. Onneksi varsinkin levyn nimibiisi Sun Faced Apostles on kuitenkin yksi hienoimpia biisejä mitä on tullut tänä vuonna kuultua. Merkittävin ero sen ja levyn muiden biisien välillä on ehdottomasti se, että kyseiseen biisin on saatu puristettua runsaasti tunnetta ja tyyliä mukaan. Muista biiseistä kun nämä elementit tuntuvat puuttuvan täysin, mikä tekee niistä turhan iloisen ja reippaan kuuloisia vaikka haussa on kuitenkin selvästi ollut samanlaista synkistelyä kuin nimibiisillä. Toinen näistä mitat täyttävistä biiseistä on viidentenä kuultava Time Of The Goblins, johon pätevät aika pitkälti samat sanat kuin levyn nimibiisiinkin, vaikka kyseessä onkin hieman vauhdikkkaampi esitys. Levyn päättävä Mother Sand & Father Stone on myös kohtuullisen onnistunut biisi, ja perinteisemmässä doom-poljennossaan hieman erityyppinen kuin kaksi edellämäinittua.

Soitannallisesti yhtye toimii varsin mainiosti, sillä laulaja Gábor Holdampfin lauluaääni on hieno ja kitaristi Sándor Füleki onnistuu loistamaan varsinkin nimibiisin hienossa soolossa. Levyn kohtaloksi koituukin vain ja ainoastaan biisimateriaalin hurja epätasaisuus. Kyllähän tämän toki itkemättä läpi kuuntelee, mutta kun välissä on sellaisia biisejä jotka eivät kertakaikkiaan herätä mitään ajatuksia, niin pakostihan sitä vähän turhautuu. Mielenkiinnolla jäämme silti odottamaan, josko kielisukulaisemme saisivat aikaan kokonaisen levyllisen hyviä biisejä, sillä tälläkin levyllä yhtye kuitenkin osoittaa olevansa parhaimmillaan varsin erinomainen perinteisen metallin sanansaattaja.