Kerkko Koskinen: Lolita

Johanna Kustannus Oy

Kaikenmoisesta mediajulkisuudesta ihailtavasti pidättäytynyt Kerkko Koskinen, jonka bändimenneisyys kuuluu jo yleissivistykseen, tilittää uutuutensa kannessa: “Lolita on toinen sooloalbumini. Se tehtiin 20.5.2002 – 25.7.2005. Tänä aikana luin koko Agatha Christien tuotannon”. Hän on säveltänyt 12 kappaletta mm. Erpo Pakkalan, F.G. Lorcan ja Anni Sinnemäen teksteihin. Tuloksena on jälleen urbaanin kuuloista satsia, josta paistavat läpi 80-luku, Olli Ahvenlahti, Hukkaputki -sointimaailma torveineen kaikkineen. Totisista (Koskisen näköisistä?) graafikkokansista vastaavat Terhi Kokkonen ja Joel Melasniemi, yllätys yllätys.

Miehen edellisen levyn Rakkaus viiltää kuunnelleet tiennevät, mitä odottaa tältäkin. Koskinen itse on myöntänyt, että toiset pitävät hänen lauluäänestään, toiset eivät, ja jos eivät, niin eihän sille mitään mahda. Omaan korvaani Koskinen on persoonallisimmillaan -toisten mielestä huonoimmillaan- lappalaisen kuuloinen jorottaja, mutta mielestäni koko ajan vähintään intensiivinen. Ei hän yllätä, mutta onpahan rehellisesti oma itsensä. Fokus on niin vahvasti piisien sisällössä, että loppujen lopuksi on melko sama, laulaako niissä Koskinen vai Carreras. Kaiken lisäksi tässä nukketangokuninkaallisten maassa kannattaa tukea laulaja-lauluntekijöitä: he näyttävät olevan katoava luonnonvara, jonka yläkategoriana on ”osaajat”.

Levy on kieltämättä oikeiden instrumenttien, soittotaidon, sovittamisen ja erilaisten tunnelmien riemujuhlaa. Ystävämme sähkökitara valleineen pysyy renkinä, ja hyvä niin. Instrumentteja on hyväksikäytetty värikkäästi, mielenkiintoisesti ja vaihtelevasti aina bassoklarinettia myöten. Tätä vasten onkin harmi, etteivät kappaleet tuoneet itseään tykö. Koskisella on yritys ollut selvästi kova: äijä on varmasti touhunnut hiki päässä välttääkseen iskelmäkliseitä, korvatakseen perussävelet mielenkiintoisemmilla värisävelillä (etenkin kappaleessa Kitara). Seurauksena on kummallisen improvisoidun kuuloista kappalemateriaalia, jonka muotopuolisuus ja vastaavasti alkeellinen rallattelu kääntyvät itseään vastaan. Levy kuulostaa jonkinlaiselta hapuavalta kompromissilta, jossa on sävellettyä runoutta, mutta jonka soisi kuitenkin myyvän mahdollisimman paljon.

Tietynlaista hälläväliä-villiyttä ja/tai luovaa hulluutta á Juha Kujanpää (kts. Kentauri- yhtye) olisin kaivannut tälle levylle. Kossuhuumori ei valitettavasti oikein riitä, joten pidän Lolitaa näppärältä kuulostavana pettymyksenä. Ehkä Koskisen olisi kannattanut lukea ennemmin vaikkapa Vonnegutin tuotanto?