Laura Veirs: Year Of Meteors

Nonesuch

Ei Yleisradio ole vielä aivan kokonaan vanhasta kunnon kansanvalistustyöstä luopunut. Vaikka soittolistat ja niiden mukanaan tuomat kaupalliset tekijät painavat päälle, onnistuu esim. YleX silloin tällöin tunkemaan eetteriin jotain oikeasti tuoretta tavaraa. Yksi hyvä esimerkki tästä on taannoisessa tehosoitossa ollut seattlelainen lauluntekijä Laura Veirs ja albuminsa Year Of Meteors. Vaikka kyseistä kanavaa tulee nykyään lähinnä kritisoitua, on se yhä ainoa valtakunnallinen radioväylä uuden musiikin löytämiseksi.

Jos levynkannen kuvasta voisi jotain päätellä, kuuluisi Veirs auttamatta ”herkkien runotyttöjen” epämääräiseen lokeroon. Onneksi oletus on kuitenkin väärä, sillä Veirsin linja kulkee pikemminkin jossain Suzanne Vegan, Ani DiFrancon ja Aimee Mannin välimaastossa – eikä matkaa esim. PJ Harveyn tuotantoonkaan ole niin paljon kuin alkuun olisi voinut kuvitella. Eli toisin sanoen, Veirs on ehdottomasti enemmän rock kuin folk. Toki, Magnetizedin kaltaisissa akustisissa paloissa Veirsin habitus vastaa täysin kuvaani New Yorkin kahviloissa kitaransa kanssa esiintyvistä tyttösistä. Villasukkia, kirjallisuutta ja maailmanparannusta kaveriporukassa – ja piiri pieni kivasti pyörii.

Asiassa on vain yksi mutta. Laura Veirs on selvästi lahjakas biisinkirjoittaja. Year Of Meteorsille on tästä taidosta päätynyt kaksi kristallinkirkasta näytettä. Rouhean kitaran ja ujeltavien urkujen varassa kulkeva singlevalinta Galaxies ja oudon tuttua viulukuviota käyttävä Parisian Dream ovat niin hienoja tekeleitä, että neidon nimen perään on syytä lyödä vähintäänkin jonkinlainen kirjanmerkki. Muilta osin levyn materiaali sujahtaa helposti ohi korvien, mutta kaksikin loistosiivua on näissä savotoissa kunnioitettava saavutus.

Kommenttien keskiarvo:

SamiN kommentoi 03.10.2005:

Pisteet:

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että neito on taitava laulunkirjoittaja. Laura Veirsissä on kuitenkin paljon enemmän omaleimaisuutta, joka ei kuitenkaan välity parhaiten tältä albumilta. Uutuus on rokimpi, helpompi ja standardinomaisempi bändilevy, kuin vaikka edellinen Carbon Clacier -kiekko, mutta varsin mainio levy kuitenkin.

Carbon Clacier onkin mielestäni hänen paras teoksensa tähän asti. Levyn kappaleet, tulkinta ja sovitukset yhdistyvät jokseenkin saumattomasti. Levyn hienot sävellykset ovat täynnä mitä hienompia yksityskohtia - äänimaisemoita, syntikoita, kelloja, kuoroja - jotka nostavat muodoltaan yksinkertaiset kappaleet ihan toiseen potenssiin. Suosittelen kaikille, jotka ovat tutustuneet artistiin vasta tämän levyn kautta!

Arviosta tuli mieleeni, että miksi nykyään (ja edelleen) naisten tekemästä musiikista puhutaan niin helposti jonkin "naismusiikin kategorian" kautta, esimerkkinä juuri vaikkapa maailmanparantajarunotytöt tai vastaavasti vihaiset naisrokkarit. Ajatellaapa vaikka John McGregorin (hienoa) levyä. Sitä kuvattaessa on puhuttu mielummin intiimiydestä, paljastavuudesta tai kirkasotsaisuudesta, useammin positiivisessa sävyssä. Tottahan miesartisteillekin on olemassa kategorioita, mutta kenties niitä on enemmän, ja ne eivät ole myöskään leimaavasti mieskategorioita.

Jos sitten tämän perusteella ajatellaan sitä, kuinka popmusiikki kuvastaa laajemmin yhteiskunnallisia arvoja, tuntuu siltä että aika on otollisempi (ainakin tämän kyseisen musiikinlajin osalta) herkkien nynnymiesten haihatteluille, kuin naisartistien avautumiselle...

JariJ kommentoi 03.10.2005:

Pisteet:

Kiitos vinkistä, täytyy haalia myös neidon varhaisempaa tuotantoa käsiin! Mietin kirjoittaessa itsekin haluanko lähteä lokeroimaan
tai edes lähteä vartailemaan Veirsiä muihin ansioituneisiin naisiin. Onhan musiikki aina ensisijaisesti musiikkia, esitti sitä sitten mies, nainen tai humanoidi. Toki, lokerot/genret/vertailut helpottavat asiaan kenties vähemmän perehtyneiden päätöstä artistiin tutustumisesta, joten voitaneen puhua lähinnä kuluttajaystävällisestä ratkaisusta.

Faktaa on myös se, että koska naisartisteja on yhä lukumääräisesti huomattavasti miehiä vähemmän, rajoittaa se kirjoittajan vertailupohjaa varsin rajusti.

SamiN kommentoi 03.10.2005:

Pisteet:

Näinhän se on, että lyhesti sitä joutuu arvioissa informoimaan monenlaisia kuuntelijoita eikä kaikkea halumaansa voi aina edes sanoa.

Itselläni tosiaan tuo Carbon Clacier oli se levy, jonka kautta artistiin tutustuin, ja sen perusteella en ohittaisi Veirsiä "tavanomaisena naismuusikkona". Jotkin (historialliset) kategoriat eivät aina tee oikeutta artisteille, jotka ovat selvästi hakeneet vaikutteita laajemmilta ja moderneimmilta kentiltä. Mutta tämä kyllä pätee paremmin Laura Veirsin edelliseen levyyn kuin tähän.

Lähinnä mietin sitä - tietämättä sen enempää oikeaa vastausta ja liittämättä sitä omiin makumieltymyksiini - että
miten eri tavalla mies- ja naismusiikin kategorioihin ja genreihin toisinaan suhtaudutaan (muuallakin kuin arvosteluissa), sekä sitä, miten tämä seikka on aikaan ja trendeihin liittyvä asia. Ja tämä muutoshan mahdollistaa osaltaan uusien genrejen ja kategorioiden syntymisen. Naisrockissakin esimerkiksi runotyttöismi ja vihaisetnaisrokkarit kuuluvat luonteenomaisesti yleisempänä tiettyyn aikaan (esim. Alanis Morrisette ja 90-luvun puoliväli). Miesten esittämässä musiikissa (vaikka tuo McGregor) naivius katsotaan nykyään helposti positiivisemmin, ikään kuin älyllisemmäksi kiertoilmaukseksi jostain syvällisestä.

No tuossakin on jo aikamoista yleistystä, ja kategorioiden ja genrejen määrittely on kokoajan hankalampaa. Mutta meikäläisessä arvio käynnisti tällaisen mietinnön...

walbu kommentoi 05.10.2005:

Pisteet:

sori sami, painoin vahingossa jotain ja nähtävästi viimeinen kommenttisi poistui. sorry. piti vain vastata tähän kommenttiketjuun, että ehkäpä aiheesta kannattaisi kirjoittaa kolumnia ja julkaista se tuolla toimitus-osiossa? mitä mieltä olet?