Juhani: On kaukana

Monsp

2000-luvun folkkia sämplerillä ja rumpukoneella. Siinä yksi lausunto helsinkiläisen Juhanin musiikista. Enemmän herra kuitenkin yhä lukeutuu suomihiphopin kaartiin, joskin sinne erikoisimpaan laitaan. Avausraita Poljen mun pyörän jatkaa kiireettömästi aika lailla samoissa tunnelmissa, mihin kuulija jätettiin viimevuotisella Älä totu liikaa -levyllä. Kakkosraita Ilkeen pienen miehen vikat ajatukset menee selkeästi alakuloisempaan suuntaan, ollen pohjavireeltään jopa synkeä. Huilun kuuloisesta taustasoitosta nousee mieleen jotenkin Kauko Röyhkän Minä kävelen -biisi. Nimiraita näppäilee ja humisee orgaaneilla hilpeästi, mutta paljastuu lopulta aika synkäksi pohdiskeluksi. Kokonaisuutena levy tuntuukin kasvaneen pari piirua haikeampaan suuntaan. Samalla kun tarinat ovat kasvaneet muutaman ydinkohdan ympäriltä isommiksi pohdinnoiksi, on rytmimaailmaan otettu paljon entistä synkemmin junnailevia elektrosävyjä. Etenkin 100 lasta ja Nimetön Turussa -kappaleiden tummat rytmit viittoilevat tähän suuntaan. Synkeyttä on myös uhkaavassa Seurauksessa. Suunnanvalinta ei ole huono, mutta jotenkin levyltä ei tahdo nousta aivan uusia Kirpparilöytöjä tai Uusia Bluuseja. Silti – Juhani tekee omaa persoonallista juttuaan sen verran mielenkiintoisella kaavalla, että kyllä minä tästäkin levystä myönnän pitäväni. Paras fiilis irtoaa letkeästä Kadotitko ruusut? -viulunvinguttelusta. Ei kannata hyppää ruusupuskaan, eipä ei...