Below Me: By The Horns

Rockahtavaa rollia soittava helsinkiläisyhtye Below Me on saanut valmiiksi debyyttipitkäsoittonsa. Kolmen demon jälkeen bändin paikoitellen mukavan juurevasti groovaava, hetkittäin vauhdikkaaksi innostuva ja toisinaan taas vaimean surumielisesti tunnelmoiva rock on tyylillinen sekoitus Pohjois-Amerikkalaisesta ja brittiläistä perinnettä. Lopputulos onkin harvojen soitinten liitto, jossa koruttomuus ja suoralinjainen yksinkertaistaminen ovat toki avainsanoja.

Kappaleista löytyy riisutusta suoruudesta huolimatta myös hyvät määrät koukkuja sekä tarttumapintaa. Perinteisellä rock-tyylillä kiskaistu sopivan aggressiivinen laulu, sekä pintaan nousevat kitarat haastavat kuulijaa hetkittäisissä raivonpuuskissaan. Vauhdikkaampien hetkien vastapainoksi hyvä osa ajasta nautitaan huomattavasti leppoisammasta virtauksesta. Näinä hetkinä ne kaikkein pienimmät asiat saavat suuremman osan, ja vahvat elementit nousevat ansaitsemaansa asemaan. Aloitusraitana kuultava, kertosäkeessän mahtipontisesti möyryävä ja kovasti junttaava Toreador, tuntuu kaatuvan kovaan yliyrittämiseen. Asteen rennommin asiat ottava kakkosraita Love Song pistää jo jalan naputtamaan lattiaa, kiitos ovelan sovituksensa. Tästä eteenpäin edetään kovasti samoilla resepteillä, mutta aivan aloituskaksikon tasolle muut kipaleet eivät hyvästä yrityksestä huolimatta yllä.

Below Me tuntuu kyllä oivaltavan mitkä palaset se tarvitsee biiseihinsä, mutta palasten keskinäisissä suhteissa sekä järjestyksessä tuntuu löytyvän vielä mietittävää. Useissa kappaleissa on monia hienoja ideoita, mutta monesti tulee myös sellainen olo, että vähintäänkin puolet niistä on syystä tai toisesta päätynyt väärään paikkaan. Miltei jokainen biisi on jossain kohdin luonteeltaan sekä rajusti rockaava että herkästi fiilistelevä, eikä tämä kaava tunnu oikein toimivan Below Men tapauksessa. Esimerkiksi komeasti jyräävä Stop Breathing olisi saanut puolestani rockata ihan loppuun asti, ja vienon viipyilevästi käynnistyvä Escape To Get Caught Again olisi voinut jatkaa samoilla linjoilla koko ikänsä. Onneksi sentään viimeisenä soivaa Lullaby herkistelyä ei räjäytetä missään kohdassa taivaan tuuliin.

Below Me on saanut kasaan levyllisen hyvää rockia, joka varmasti pääsee parhaiten oikeuksiinsa vasta live-tilanteessa. Laulajan komea ja muuntautumiskykyinen ääni ja kitarat ovat tärkeitä elementtejä kokonaisuuden värityksessä, mutta vähintään yhtä suuren tunnustuksen ansaitsee rytmiryhmä. Tästä on nuoren bändin hyvä jatkaa.